Level up!

Joulu on jälleen täällä ja on aika rauhoittua, levätä ja nauttia elämästä. Myös Level up! hiljentyy joulunviettoon mutta haluan kuitenkin ennen sitä tarjota sinulle vielä perinteisen jouluspesiaalin katseltavaksi.

Toivottavasti sinulla on mukava päivä vietitpä sitten joulua tai et. Nauti seurasta tai yksin olemisesta, pelaa pelejä, jos siltä tuntuu. Tee juuri niitä asioita, jotka ovat sinusta mukavia. Tai jos olet töissä, nauti tunnelmasta siellä.

Toivotan mukavia päiviä ihan jokaiselle riippumatta siitä, millaista juhlaa vietät tai olet viettämättä.

Alta löydät Level up!:n jo perinteeksi muodostuneen jouluspesiaalin eli vuosittaisen videopostauksen. Tällä kertaa kerron, mitkä kuluneen vuosikymmenen pelit ovat olleet omasta näkökulmastani merkittäviä teoksia. Luvassa siis paljon hehkutusta hyvistä japanilaisista roolipeleistä.

Level up!:n jouluspesiaali: vuosikymmenen pelit

Tälle vuodelle on vielä luvassa yksi postaus, joka ilmestyy tavalliseen tapaan sunnuntaina. Nähdään siis silloin.

Hauskoja pyhiä!

Seuraa myös somessa!

Vuosi vaihtuu ihan kohta ja nyt on se hetki, kun suunnataan katseet tulevaan. Tehdään lupauksia ja suunnitellaan, mitä kaikkea kivaa seuraava vuosi pitää sisällään. On siis hyvä aika pohtia, mitä sitä ensi vuonna pelaisi. Mitä uutta meille on tarjolla?

Uusi pelivuosi on jälleen edessä ja tarjontaa riittää aivan varmasti jokaiseen makuun. Myös japanilaisia roolipelejä on tulossa jälleen rutkasti, joten pelaajat joutunevat valitsemaan, mihin kaikkeen itse aikovat tarttua.

Listasin 5 mielestäni kiinnostavinta tulossa olevaa japanilaista roolipeliä ja yhden bonuspelin eri genrestä. Tuleva pelivuosi näyttää innostavalta. Vai mitä?

Final Fantasy VII Remake

Alusta: PlayStation 4

Julkaisupäivä: 3.3.2020

Mainitsinkin tämän pelin jo aiemmin Pelivuosi 2019 -postauksena tämän vuoden uutena odotuksena. En oikeastaan ennen tätä kohta päättyvää vuotta osannut suoranaisesti odottaa Final Fantasy VII Remakea. Se oli jotain, mikä siinsi tulevaisuudessa, mutta oma suhtautumiseni peliin oli kenties hitusen nihkeä.

Sitten alkoi tulla trailereita ja hype vain nousi kattoon, vaikka yleensä olen aika allerginen ennakkohypettämiselle. Edelleen yritän sanoa itselleni, ettei kannata toivoa liikoja. Peli saattaa olla pettymys... tai sitten ei. Visuaalisesti se ainakin näyttää upealta, kuten nyt tietysti odottaa saattaa, kun on kyse Square Enixin lippulaivasarjasta.

Tämä peli kuuluu ehdottomasti ensi vuoden kokemuksiin. Final Fantasy VII oli jättimenestys ilmestyessään ensimmäistä kertaa, ja monet fanit yhä vertaavat sarjan jokaista uutta peliä siihen. Uuden version on tarkoitus syventää hahmoja ja antaa myös sivuhahmoille enemmän tilaa tarinassa. Todennäköisesti siihen tarinaankin tulee uusia käänteitä, mutta uskollisuus alkuperäisteokselle pyritään säilyttämään. Oli pelin suhteen skeptinen tai ei, se on syytä joka tapauksessa tsekata.

Maaliskuun alku tänne, kiitos.

Tales of Arise

Alusta: PlayStation 4, Xbox One, Windows

Julkaisupäivä: 2020

Olen lämmennyt Tales-sarjalle varsin hitaasti mutta ehkä nyt on jo aika tunnustaa, että minusta on kasvanut jonkinlainen fani. Siispä sydämeni sykähti hieman lujempaa, kun sarjan uusi osa, Tales of Arise, ilmoitettiin.

Pelistä ei ole vielä kerrottu kovin paljon, mutta kuten Final Fantasy VII Remake, myös Tales of Arise näyttää hyvältä. Se ei ole samalla tavalla valokuvan tarkka graafiselta ilmeeltään vaan jatkaa Tales-sarjan animetyyliä, mutta on silti päivittynyt tähän päivään. Myös pelin maisemat ovat trailereissa näyttäneet huikaisevilta.

Pelin tuottaja on tosin sanonut, että pelissä on länsimaalaisia vaikutteita, mikä ehkä vähän nosti niskavilloja pystyyn. Tietenkään tuosta ei kannata vielä vetää liian suuria johtopäätöksiä, sillä tuottaja puhui esimerkiksi päähahmon haarniskasta. Monet japanilaisten roolipelien fanit kuitenkin nauttivat kyseisistä peleistä juuri siksi, että japanilaiset piirteet nousevat niissä esille. Liian länsimaalaiselle linjalle ei siis välttämättä kannata mennä, ettei vieraannuta kohdeyleisöä.

Jään jännityksellä odottamaan tarkempia tietoja pelistä ja kunnollista julkaisupäivää. Toivon mukaan saamme tämän pelin myös länteen ensi vuoden puolella.

Xenoblade Chronicles Definitive Edition

Alusta: Nintendo Switch

Julkaisupäivä: 2020

Ensi vuonna markkinoille saapuva Xenoblade Chronicles Definitive Edition on jo kolmas versio samasta pelistä. Ensimmäinen versio saapui Nintendo Wii:lle ja toinen New 3DS:lle.

Tämä versio sisältää parannellut visuaalit, joten peli on entistäkin kauniimpaa katseltavaa. Shulkin suuri seikkailu kahden titaanin selkiin rakentuneessa maailmassa on kuitenkin pysynyt ennallaan, joten Final Fantasy VII:n tapaisesta remakesta ei ole kyse. Todennäköisesti tämä ratkaisu onkin fanien mieleen.

Myös itse odotan, että pääsen vihdoin pelaamaan tämän pelin. Olin siitä kiinnostunut jo silloin, kun se ilmestyi, mutta pelaaminen jäi monesta syystä. Nyt uusi versio tarjoaa uuden mahdollisuuden kaikille niille, jotka eivät edellisillä kerroilla päässeet hyppäämään mukaan. Toisaalta moni vanha fani varmasti palaa tarinan pariin myös mielellään. Monet ovat jopa odottaneet peliä Switchille, joten julkaisupäivän tarkentuminen ei voi tulla liian nopeasti.

Ys IX: Monstrum Nox

Alusta: PlayStation 4 (Nintendo Switch? Windows?)

Julkaisupäivä: ?

Ys IX on julkaistu jo tänä vuonna Japanissa, mutta länsijulkaisusta ei ole vielä varmaa tietoa. Sarjan edellinen osa kuitenkin saapui PlayStationille syksyllä 2017, joten voisi kuvitella, että saamme myös tämän seuraavan käsiimme ennemmin tai myöhemmin.

Jokaisessa Ys-pelissä (Originsia lukuunottamatta) seikkaillaan punapäisellä Adolilla, joka matkaa ympäri maailmaa ystävänsä Dogin kanssa. Kaikki pelit ovat kuitenkin omia itsenäisiä tarinoitaan eikä niitä sen vuoksi tarvitse pelata missään tietyssä järjestyksessä.

Tähän mennessä Ys IX on ilmestynyt Japanissa PlayStationille. Edellisestä pelistä saatiin kuitenkin myös Switch- ja Windows-versiot, joten sillä perusteella voisi uudestakin sellaiset olla luvassa. Ehkä vuoden vaihtumisen myötä aiheesta tihkuu lisätietoa.

Toistaiseksi olen siis odottavalla kannalla. Toivotaan, että saamme Ys IX:n vuoden 2020 pelauslistalle.

Bravely Default II

Alusta: Nintendo Switch

Julkaisupäivä: 2020

Bravely Defaul II (jota ei pidä sekoittaa Bravely Second: End Layer -peliin) ilmoitettiin vasta nyt joulukuussa. Pelistä saatiin teaser trailer, joka vilautti kauniita maisemia ja täysin uusia hahmoja, joita sarjan kahdessa aiemmassa pelissä ei ole nähty.

Juonesta ei toistaiseksi kerrottu mitään eikä esimerkiksi taistelusysteemiä näytetty. Pelaajalle kuitenkin esiteltiin neljä hahmoa, jotka lienevät pelin sankareita. Myös alkuperäisessä oli neljä pelattavaa hahmoa. Tällä kertaa joukossa näytti olevan kolme nuorempaa ja yksi hieman vanhempi hahmo, kun ensimmäisessä pelissä oli neljä melko nuorta sankaria.

Arvelisin kristallien näyttelevän tarinassa tärkeää roolia myös tällä kertaa, sillä sellainen on kuvattu pelin taidekuvaan. Mietin heti myös, onko vaaleahiuksinen tyttö jälleen kristallitemppelin neito, mutta se jäänee nähtäväksi. Janoan lisätietoa jo nyt, ja toivon, että pian saataisiin länsijulkaisulle tarkka päivämäärä.

Bonuksena jotain muuta kuin JRPG: Resident Evil 3

Alusta: PlayStation 4, Xbox One, Windows

Julkaisupäivä: 3.4.2020

Resident Evil -sarja palasi tänä vuonna ryminällä juurilleen, kun Resident Evil 2:n uusioversio ilmestyi. Peli oli tyrmäävän hyvä ja aiheutti vähintään samanlaiset sydämen tykytykset kuin alkuperäinen.

On siis melkein mahdotonta olla innostumatta nyt, kun Resident Evil 3:n uusiolle on saatu päivämäärä. Huhtikuussa epäkuolleet kylvävät jälleen kauhua, jota itse aion tarkastella turvallisesti sohvatyynyn takaa jonkun toisen pelaamana.

Jill Valentine pääsee jälleen taistelemaan hengestään Racoon Cityyn, enkä varmasti ole yksin, jos sanon odottavani Nemesiksen olevan vielä kauheampi kuin edellisen pelin Mister X:n. Kylmät väreet kulkevat jo pitkin ihoa pelkästä pelin ajattelemisesta.

Tässä oli Level up!:n kattaus peleistä, joita ensi vuodelta kannattaa odottaa. Luonnollisesti tämä on pelkkä pintaraapaisu koko tarjonnasta, joka meille tyrkytetään. Jokaiseen makuun on aivan varmasti tulossa jotain.

Mitä pelejä sinä odotat vuodelta 2020?

Seuraa myös somessa!

Liki jokainen pelaaja tuntee termin "rage quit". Syystä tai toisesta pelissä ei pääse eteenpäin ja lopulta iskee niin suuri kiukku, että pelaaminen on vain pakko lopettaa. Tässä postauksessa pohditaan, mitkä asiat pelissä voivat saada kiukkukeskeyttämään sen pelaamisen.

Aloin loppuvuodesta pelata uusiksi Final Fantasy VI:n PlayStation-versiota. Pelailu sujui vanhasta muistista ihan mallikkaasti, mutta toisaalta olin unohtanut myös monia juttuja. Vanhojen pelien ominaisuudet myös puskivat silmille ja kiristivät aina toisinaan hermoja, vaikka pelin hahmot, tarina ja visuaalinen ilme miellyttivät enemmän kuin paljon.

Pelaamiseni kuitenkin lopulta keskeytyi lopulta, kun jouduin kohtaan, josta en yksinkertaisesti päässyt eteenpäin. Muistan selvittäneeni sen nuorempana, ja läpipeluuoppaankin perusteella pelihahmoni olivat riittävillä tasoilla. Siitä huolimatta seinä nousi vastaan, ja kun tarpeeksi hakkasin siihen päätäni, nousi myös kiukku.

Kun käpy kärähti, itsehillintä riitti tasan siihen, ettei ohjain lähtenyt lentoon. Totesin, että oli parempi lopettaa siltä päivältä. Valitettavasti sama murmelipäivä jatkui, kun kokeilin peliä myöhemmin uudestaan. Oli myönnettävä, että olin jumissa. Olisi pitänyt peruuttaa hieman ja palata nostamaan hahmoni ylilevelitetyiksi. Ei kiitos, hermot eivät riittäneet sillä hetkellä, enkä osaa sanoa, koska riittäisivät.

Päädyin siis perinteiseen rage quittiin eli suomalaisittain kiukkukeskeyttämiseen. En enää vuoden 2019 aikana koskenut koko peliin.

Siitä on kauan, kun olen viimeksi kokenut vastaavaa. Tämänkertainen kokemus sai kuitenkin miettimään koko kiukkukeskeyttämistä. Peliraivo vain välillä iskee ja siihen voi olla erilaisia syitä eri pelaajien kohdalla. Niinpä lähdin kyselemään Twitterissä, missä tilanteissa muilla on pelatessa kiehahtanut.

Syy 1: liian vaikeat vastukset tai pulmatehtävät ja toistamisen pakko

Final Fantasy XII:n vapaaehtoinen vihollinen, Yiazmat,
teettää töitä ja voi osoittautua liian isoksi haasteeksi osalle pelaajista.
Taisteluun kuluu helposti useampi tunti.

Yleisin syy kiukkukeskeytyksiin näytti kommentoijilla olleen liian vaikea pomovihollinen tai pienempi vastus, johon pelissä törmäsi. Myös tuskaisen vaikeat pulmatehtävät, joita ei välttämättä tajunnut edes netistä löytyvien ohjeiden avulla, saivat heittämään ohjaimen nurkkaan.

Pahinta on jos kuolo korjaa pelissä, kun tallentamisesta on pidempi aika ja kaikki ennen häviötä tehty pitäisi tehdä uudestaan. Tällaisen tilanteen saattaa aiheuttaa monivaiheinen pomotaistelu, jossa pelaaja häviää viimeisen vaiheen viimeisillä hetkillä.

Vaihtoehtoisesti myös pitkä luolasto voi nostaa turhautumisen pintaan, jos tallentaa voi esimerkiksi vain sen ulkopuolella ja pelihahmo heittää lusikan nurkkaan viimeisessä kerroksessa. Pelaajan voi olla vaikea kerätä motivaatiota aloittaa urakka alusta, ja toisinaan kiukkukeskeytyksestä tulee pysyvä pelaamisen lopettaminen sen pelin kohdalla, varsinkin jos sama tappio toistuu useamman kerran.

Varsin ilmeistä on, että oma kamppailuni Final Fantasy VI:ssa kuuluu juuri tähän suosituimpien syiden ryhmään. Nyt enää mietin, jaksanko tarttua ohjaimeen uudestaan ja puskea eteenpäin vai olisiko aika siirtyä muiden pelien pariin.

Syy 2: pelaajan omat tavoitteet

Toisinaan syy ei löydy pelistä vaan pelaajasta,
joka asettaa itselleen liian suuria tavoitteita
pelissä menestymisen suhteen.

Toisinaan kiukkukeskeytys ei sinänsä johdu pelistä vaan pelaajasta itsestään. Jokainen pelaaja määrittelee vähintään alitajuisesti itselleen tavoitetason.

Haluaako pelaaja vain kulkea pääjuonen läpi vai tehdä kenties kaikki sivutehtävät? Onko löydettävä pelin jokainen piilotettu aarre ja suoritettava jokaikinen saavutus? Mikä taso riittää itselle?

Kiukkukeskeytys saattaa iskeä, jos oma tavoitetaso ei täyty. Omat "tyhmät" virheet voivat ottaa kupoliin ja saada luovuttamaan pelin osalta. Pelin vikahan se ei ole, jos pelaaja painelee vääriä nappeja ja siksi mokaa, mutta ei se yleensä kiukkua vähennä.

Eräs kommentoija kertoi, että pelin pelaaminen oli jäänyt häneltä kesken, koska hän ei saanut yhdestä kentästä 100 %:sta suoritusta eikä näin ollen voinut jatkaa seuraavaan. Nyt hän odottelee kaverilta apuja tilanteeseen.

Oma ryhmänsä lienee se joukko, jolle kaverin apu ei kelpaa, koska silloin suoritus ei mene kokonaan omiin nimiin. Silloin joko hakkaa päätään seinään, kunnes jonain päivänä onnistuu kinkkisessä kohdassa tai todellakin lopettaa pelin pelaamisen kokonaan.

Omalle kohdalle on sattunut myös tämäntyylisiä keskeyttämisiä, joskaan niihin on harvemmin liittynyt kiukkua. Olen joitain pelejä yrittänyt pelata ns. täydellisesti läpi, mutta jaksaminen on yleensä loppunut ja into koko peliä kohtaan hiipunut kokonaan.

Syy 3: Bugit, huonot pelimekaniikat ja epäreiluus

Final Fantasy XV:n bugit puhututtivat pelaajia loppuvuodesta 2016.
Sittemmin ne on paikattu, mutta alkuun vaikeuttivat pelin pelaamista.

Aina pelin takkuaminen ei ole kiinni pelaajan taidoista vaan peli itsessään saattaa tehdä onnistumisesta liki mahdotonta. Toisinaan peli saatetaan julkaista niin varhaisessa vaiheessa, että pelaaja joutuu miettimään, onko sitä edes testattu ennen julkaisua.

Peli vilisee bugeja eli virheitä, jotka vaikeuttavat pelaajan etenemistä. Omalla kohdallani törmäsin tällaiseen esimerkiksi Final Fantasy XV:ssä, kun pyrin luolastoon, joka ei latautunutkaan kunnolla. Oli keskeytettävä peli ja aloitetta se osio uudestaan. Turhauttavaa, muttei sentään sillä kertaa aiheuttanut kiukkukeskeytystä.

Joskus myös pelin mekaniikat tai kontrollit saattavat itsessään olla turhan monimutkaisia ja hankalia tai ihan vain epäloogisia. Jos samantyylisissä peleissä on käytetty tiettyä näppäintä taisteluun, ei välttämättä ole paras idea yhdessä pelissä siirtää sitä johonkin muualle. Paljon pelaaville syntyy lihasmuisti, jonka varassa nopeat refleksit toimivat.

Kun toiminnot eivät sijaitse oletettujen näppäimien takana, syntyy turhauttavia tilanteita. Kun näitä kasaantuu tarpeeksi, iskee kiukku ja peli voi jäädä kesken.

Huomattava kuitenkin on, että monet pelaajat ovat nopeita oppijoita ja uudet kontrollit saattavat painua alitajuntaan yllättävän pian, vaikka eivät vastaisi täysin aikaisemmin opittuja. Silti jossain peleissä törmään kontrolleihin, jotka eivät suostu iskostumaan tajuntaan yrityksistä huolimatta. Omalla kohdallani tällainen on ollut Astral Chain.

Osa kommentoijista mainitsi myös huijaavan tekoälyn syynä kiukkukeskeytyksiinsä. Käytännössä tämä tarkoitti, että pelissä vihollisille annettiin etuuksia, joita pelaaja ei pystynyt hyödyntämään. Esimerkiksi pelaaja saattoi piestä vastustajansa henkihieväriin, mutta tämäpä karkaakin paikalta ja palaa takaisin täysin parannettuna ja uusilla aseilla varusteltuna. Pelaajalle ei kuitenkaan anneta tuossa välissä mahdollisuutta parantaa omaa hahmoaan ja aseistustaan vaan hän joutuu altavastaajaksi. Jos tällaiset epäreilut asetelmat ovat toistua, ei pelaamiseen välttämättä lopulta riitä motivaatiota.

Syy 4: Toksinen peliyhteisö

League of Legends ei ole saanut suoranaisia kehuja peliyhteisönsä ystävällisyydestä
eikä ilmapiirin myrkyttäjistä ole päästy täysin eroon.

Joskus vika ei ole pelissä ja sen mekaniikoissa eikä pelaajassa itsessään vaan ympäristössä, joka koostuu muista pelaajista. Kommenteissa nostettiin tikunnokkaan joitain online-pelejä, joissa edetään yhdessä toisten pelaajien kanssa.

Oman pelin tiimin voi näissä muodostaa kavereistaan, jolloin ongelmia ei yleensä ilmennyt. Aina kavereita ei kuitenkaan ole riittävästi samassa pelissä, jolloin on pelattava ns. randomien kanssa.

Tuntemattomat voivat olla hyvää peliseuraa, mutta usein joukkoon mahtuu vähintään yksi tyyppi, joka katsoo oikeudekseen ryhtyä räyhäämään muille silloin, kun peli ei syystä tai toisesta suju toivotulla tavalla.

Tämäntyyppisissä online-peleissä kommunikointi oman tiimin kesken on yleensä tärkeässä roolissa. Siksi keskustelua ei voi sulkea, jos haluaa pelaamisen sujuvan, mutta miellyttävää se ei ole, jos joukossa on riehujia.

Valitettavasti kommunikoijat kertoivat, ettei tällaisista tyypeistä ole yleensä mahdollista edes päästä täysin eroon. Vaikka heidän tilinsä suljettaisiin, he usein tekevät vain uuden tilin ja jatkavat myrkyllistä käytöstään. Osa sanoi siirtyneensä pelaamaan lähinnä yksinpelejä, koska eivät jaksa vääntää häiriköiden kanssa online-peleissä.

Olen ollut onnekas (ja pelannut vain vähän online-pelejä), sillä omaa kokemusta ei tällaisesta peliyhteisön myrkyllisyydestä ole kertynyt. Final Fantasy XIV on ainoa online-peli, jota olen pelannut niin pitkään, että olen oikeasti päässyt vuorovaikutustilanteisiin toisten pelaajien kanssa. Yhteistyö on toiminut ja peliyhteisöstä jäi varsin positiiviset muistot. Lopetin pelin pelaamisen muista syistä ja arvostan edelleen tuttavuuksia ja kaverisuhteita, joita sen kautta tuli solmittua.

Ei kiukkukeskeytyksiä, vain taukoja tai apaattisia lopetuksia

Kun kyselin pelien kiukkukeskeyttämisistä, hyvin nopeasti tuli selväksi, että osa pelaajista ei sellaisia koskaan koe. Sen sijaan hankalassa pelitilanteessa tulee vedettyä henkeä ja pidettyä tauko, jonka jälkeen pelin pariin voi taas palata.

Kommentoijat kokivat tauon auttavan ja pulman usein ratkeavan uudella pelikerralla. Tosin eräs henkilö mainitsi, että kerran näin ei käynyt ja peli meni lopulta myyntiin. Voidaan pohtia, oliko tämä sitten erittäin lopullinen kiukkukeskeytys vai ei.

Osa myös kertoi kyllä kiukutelleensa pelille ja uhkaavansa lopettaa pelaamisen. Tästä huolimatta pelaaminen jatkui ja ongelmallinen kohtakin saatiin lopulta ratkaistua.

Toisaalta osa todella keskeytti pelaamisen, mutta kiukun sijaan iski apatia. Peli ei osoittautunut niin kivaksi ja mielenkiintoiseksi kuin oli kuvitellut, joten se sai jäädä.

Eräs kommentoijista kertoi, ettei halua tuhlata aikaa peleihin, jotka eivät jaksa lopulta innostaa. Hän ei kokenut velvollisuudentuntoa pelata pelejä loppuun vain siksi, että oli ne joskus aloittanut. Varsin vapauttava näkökanta, jota kannattaa pohtia varsinkin silloin, jos pelaaminen alkaa tuntua stressaavalta. Hauskanpidosta ja harrastuksestahan tässä kuitenkin puhutaan.

Syitä on monia mutta ehkä kiukku kertoo siitä, että on aika vaihtaa suuntaa

Tämä lienee itsestään selvää, mutta kannattaa
valita pelattavaksi peli, josta saa kiukun sijaan iloa

Saamieni kommenttien perusteella kiukkukeskeytys voi aiheutua monesta eri syystä. Osaan näistä voimme pelaajina itse vaikuttaa, kuten vaikkapa siihen, millaisen pelausympäristön luomme toisillemme online-pelien parissa.

Myös omia tavoitteitaan voi olla hyvä miettiä. Tarvitseeko aina oikeasti päästä täydelliseen suoritukseen vai voiko pelaamisesta nauttia vähemmillä suorituspaineilla? Joskus myös voi ottaa apaattisen lopettajan valinnoista mallia. Pelin voi oikeasti jättää sikseen, jos siitä ei saa iloa.

Itse mietin vielä, mitä teen Final Fantasy VI:n suhteen. Tällä hetkellä ei tunnu siltä, että jaksaisin yrittää samaa kohtaa uudestaan tai vaihtoehtoisesti ylilevelittää hahmojani, jotta siitä tulisi helpompi.

Ehkä on siis aika toistaiseksi keskittyä muihin peleihin ja katsoa, nouseeko innostus uudestaan myöhemmin. Joka tapauksessa tärkeintä on pelata sellaisia pelejä, joista sillä hetkellä saa iloa.

Seuraa myös somessa!

Vuosi 2020 on jo hyvässä vauhdissa, mutta kurkistetaan silti vielä taaksepäin. Vuoden 2019 aikana pelasin läpi 9 peliä (joista pari tosin olin aloittanut edellisen vuoden puolella). Tässä postauksessa tarjoilin pika-arviot kyseisistä peleistä ja kerron, keille suosittelisin niitä.

Pelasin vuoden 2019 aikana 9 peliä, mikä on nykyisin omalla kohdallani jo melkoinen ennätys. Pelivuosi oli kaikin puolin hyvä, vaikken ihan kaikkeen juuri ilmestyneeseen ehtinyt hypätä mukaan. Tämän listan tavoitteena on esitellä ja arvioida lyhyesti ne pelit, jotka edellisen vuoden aikana ehdin paahtaa läpi.

Torna - The Golden Country

(Xenoblade Chronicles 2:n dlc)

Torna toimii itsenäisenä pelinä mutta parhaimmillaan se on pelattuna pääpelin, Xenoblade Chronicles 2:n, jälkeen. Silloin pelaaja jo tietää, missä mennään, ja pelin mekaniikat ovat entuudestaan tuttuja. Niihin voi nimittäin olla hitusen vaikea päästä kiinni kylmiltään.

Tarinallisesti Torna kuitenkin toimii yhtä hyvin aloituksena tai kurkistuksena pääpelin maailmaan, sillä se avaa tapahtumia erilaisesta näkökulmasta kuin varsinainen peli. Se tarjoilee tiiviimmän kokemuksen kuin varsinainen tarina, sillä hahmoja ja tapahtumapaikkoja on vähemmän, joten pelimaailmaan ei tarvitse uppoutua sadoiksi tunneiksi, muutama kymmenen riittää.

Hahmokatras on riittävän monipuolinen ja kiinnostava, ja osa hahmoista onkin tuttuja jo pääpelistä. Torna syventää heidän tarinaansa, ja esittelee muutaman hahmon, jotka pääpelissä nähtiin vain vilauksina.

Kenelle: Xenoblade Chronicles 2:n pelanneille tai heille, jotka haluavat kurkistaa pelin maailmaan. Kannattaa kuitenkin varautua siihen, että pelimekanismeja saattaa joutua tarkistamaan netistä, jos pelimaailma ei ole ennestään tuttu.

Tales of Vesperia Definitive Edition

Uusioversio alkuperäisestä Tales of Vesperiasta. Tarina vie pelaajan eeppiselle maailmanpelastusmatkalle, josta ei käänteitä puutu. Hahmoista suurin osa on kivoja ja heidän kohtaloistaan on helppo kiinnostua.

Taistelut ovat Tales-sarjan tapaan aktiivisia ja pelattavuus on hyvä. Taistelusysteemiin pääsee nopeasti sisään, jos on pelannut sarjan pelejä aikaisemmin. Jos aloittaa tästä osasta, voi joutua kuitenkin käyttämään hetken asioiden omaksumiseen.

Kaikin puolin kiva ja miellyttävä pelikokemus, jota ei kannata jättää väliin, jos Tales-sarja kiinnostaa.

Kenelle: Tales-sarjan faneille ehdottomasti, varsinkin jos on vielä pelaamatta. Suosittelisin kuitenkin myös heille, jotka haluavat tutustua sarjaan, sillä koin tämän osan melko helposti lähestyttävänä.

Dragon Quest XI: Echoes of an Elusive Age

Dragon Quest -sarjan tuorein osa, joka julkaistiin vuonna 2018 PlayStation 4:lle ja saapui vuoden 2019 syksyllä myös Switchille uusien ominaisuuksien kera. Itse pelasin edellisen version.

Peli on mielenkiintoinen tuulahdus vanhasta maailmasta, vaikka se on visuaaliselta ilmeeltään varsin nykyaikainen. Taistelut ovat vuoropohjaisia ja pelihahmot on jopa mahdollista määrittää taistelemaan automaattisesti, joskaan se ei pidemmän päälle kannata.

Tarina tarjoaa perinteistä maailman pelastamista, ja pelaajan tiimiin kertyy joukko hauskoja muttei kovin syvällisiä hahmoja. Peli on kokemuksena hauska, mutta pituutta olisi voinut karsia ja erinäisten seikkojen toistoa/kierrätystä vähentää. Toisaalta tällaisenaan se on varmasti juuri sitä, mitä sarjan pitkäaikaiset fanit odottavat.

Kenelle: Sarjan faneille ja heille, jotka haluavat tutustua perinteiseen japanilaiseen roolipeliin. Dragon Quest XI kantaa takanaan pitkää historiaa ja on pitää kiinni omistaan ja genren perinteistä vielä tänäkin päivänä.

The Legend of Heroes: Trails of Cold Steel

Trails of Cold Steel sijoittuu samaan maailmaan kuin Falcomin toinen The Legend of Heroes -sarja: Trails in the Sky. Sarjojen muodostamaan eeppiseen kokonaisuuteen kuuluu myös liuta pelejä, joita ei ole länteen tuotu. Cold Steel starttaa neliosaisin pelipaketin, joista tähän mennessä lännessä on julkaistu kolme.

Peli sijoittuu sotakouluun ja seuraa yhden luokan ensimmäistä vuotta siellä. Tarinan varsinainen pääjuoni avautuu hitaasti ja enemmän painoa annetaan hahmojen välisille suhteille sekä maailman esittelylle. Tästä syystä peli tuntuu lähinnä seuraavia osia pohjustavalta pitkältä prologilta.

Taistelusysteemi on vuoropohjainen eikä kovin haastava mutta sopii tämäntyyliseen peliin erinomaisesti. Pelissä pääpaino on tarinalla ja hahmoilla, joten taisteluiden ei tarvitsekaan olla sen terävintä särmää. Vaikka peli painottaa hahmoihin, on sanottava, että omaan makuuni dialogia oli liikaa ja osa hahmoista olisi voinut olla välillä hiljaa.

Kenelle: Aiemmat Trails-sarjan pelit pelanneille. Tämä sopii kuitenkin myös aloitusosaksi, jos ei halua kahlata Sky-sarjaa ensin läpi. Saatat myös tykätä, jos Personat ovat uponneet sinulle, sillä tässä on hieman samoja piirteitä.

Final Fantasy VII

Final Fantasy VII:llä on jo legendaksi muodostunut maine. Se on peli, johon moni vertaa kaikkia sen jälkeen tulleita osia ja jotka kaikki se näiden monien mielestä vielä vuosien jälkeen voittaa.

Sinällään peli on maineensa ansainnut, sillä sen mielenkiintoinen tarina pitää pelaajan otteessaan ja kiehtovista tyypeistä koostuvaan pelihahmokaartiin on helppo ihastua. Alkuperäinen versio on kuitenkin pelattavuudeltaan suorastaan tahmean hidas, ja hahmografiikat olivat pökkelöitä jo omana aikanaan.

Pelillä on paikkansa historiassa, ja sen pariin on hauska palata esim. PS4-versiossa, jossa on mahdollista nopeuttaa pelin kulkua napin painalluksena. Silti siitä näkee, että ajanhammas on puraissut eikä se välttämättä iske enää uusiin pelaajiin samalla tavalla kuin vanhempiin, riittävästi nostalgiahuuruja haistelleisiin konkareihin.

Kenelle: Vanhoille faneille nostalgiahuurujen nostattamiseen. Sopii myös kurkistukseksi muille ennen remaken ilmestymistä muttei ole silti välttämätön sen pohjalle.

Final Fantasy VIII Remastered

Final Fantasy VIII tuntuu olevan unohdettu lapsi, joka nyt vihdoin vuonna 2019 sai pään paijausta, kun uusioversio ilmestyi. Pelillä on omat vankat faninsa, mutta on paljon myös Final Fantasy -pelaajia, jotka eivät siitä jaksa innostua.

Maailmaa velhottarilta puolustavien teini-ikäisten sotilaiden kamppailua on joka tapauksessa mielenkiintoista seurata. Pelin vahvuuksiin kuuluu ehdottomasti päähahmon sisäisen kasvun näyttäminen ja pelaajan tempaaminen mukaan tunnemyrskyyn. Sen sijaan pääjuonen tarinankerronta ei aina tunnu koherentilta, mutta sekin menee, jos ei liikaa pysähdy ajattelemaan.

Taistelut tuntuvat myös Final Fantasy VIII:ssa käyvän hitaalla, mihin onneksi auttaa uusioversion nopeutuskikka. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että uusi versio on paras, mitä saatavilla on. Jopa niin hyvä, että saatan vielä joku päivä palata sen pariin uudestaan.

Kenelle: Vanhoille faneille ehdottomasti, uusille uteliaille pienellä varauksella. Remastered-versio on kuitenkin ehdottomasti alkuperäistä peliä helpommin lähestyttävä.

Final Fantasy IX

Final Fantasy IX on kuvakirjan kaunis ja tarjoilee lisäksi ihanan tarinan höystettynä hyvällä musiikilla ja samastuttavilla hahmoilla. Rakastan peliä niin paljon, että olen oikeastaan täysin väärä henkilö arvioimaan sitä.

Myös tämä peli hyötyy PS4-version nopeutus toiminnosta, mutta kokemuksesta voin sanoa, että pelautuu ihan kivasti ilmankin. Vuoropohjaiset taistelut voivat kuitenkin tuntua nykypelaajan makuun turhan hitailta.

Peli on kuitenkin tutustumisen arvoinen, sillä siinä mielestäni tiivistyy Final Fantasy -sarjan syvin olemus. Silti se ei ole saavuttanut sellaista suosiota, että uskoisin sen saavan enää uusioversioita.

Kenelle: Kaikille, jotka haluavat saada käsityksen siitä, millainen Final Fantasy -visio sarjan isällä, Hironobu Sakaguchilla, oli. Toki sopii myös vanhoille faneille fiilistelyyn.

Nights of Azure 2: Bride of the New Moon

Peli, joka oli ainakin itseltäni mennyt täysin ohitse. En ollut kuullut siitä mitään, mutta bongasin sen pelikaupan hyllystä ja nappasin mukaan kansikuvan perusteella.

Nights of Azure 2 tarjoaa toimintapainotteisia taisteluja, joiden parissa voisi viihtyä kerralla pidempäänkin kuin juoneen sidottu aikaraja kulloinkin mahdollistaa. Tarina ei loista omaperäisyydellään mutta pitää silti hyvin otteessaan.

Parasta pelissä ovat kuitenkin hahmot, joiden välistä vuorovaikutusta on mielenkiintoista seurata. Päähahmolla on mahdollista lämmitellä välejä toisiin hahmoihin ja saada sitä kautta tietää heistä entistä enemmän. Koska kaikkia ei voi kosiskella yhdellä pelikerralla, peli houkuttelee sukeltamaan sen pariin vielä toistekin. Hahmoihin liittyen on kuitenkin mainittava, että runsaalta fanipalvelulta ei voi välttyä.

Kenelle: animepelifaneille, jotka nauttivat tyttörakkausteemoista peleissään eivätkä häiriinny runsaasta fanipalvelusta.

Tales of the Abyss

Tales-sarjan vanhempi edustaja, joka ilmestyi alun perin vain Japanissa ja Pohjois-Amerikassa. Vasta uusioversio saapui myös Euroopan markkinoille.

Pelin päähahmo on alussa suorastaan raivostuttava eikä tee pelistä innostumista erityisen helpoksi. Onneksi tilannetta tasapainottaa tarina, joka on huomattavasti pääheppua kiinnostavampi.

Taistelut tuntuvat 3DS-versiossa hieman hankalilta ergonomisista syistä (käsikonsoli!), eivätkä kaikki oletuskontrollit välttämättä sovi kankeasormisemmille pelaajille. Pelin tarina on kuitenkin sen verran hyvä, että sen takia kannattaa kärsiä epäergonimisen peliasennon tuomista vaivoista.

Kenelle: Tales-faneille ja heille, jotka ovat pelanneet sarjasta useamman osan. Rautaisista hermoista plussaa, sillä päähahmo voi alkuun ärsyttää todella paljon. Ensimmäiseksi Tales-kokemukseksi en välttämättä suosittele.

___

Viime vuosi oli omalla kohdallani sen verran maittava, että tämä vuosi astuu nyt suuriin saappaisiin. Pelattava ei tietenkään lopu kesken, joten odotan mielenkiinnolla, millaisen maun tämän vuoden kattaus jättää suuhun.

Henkilökohtaisesta elämästä mainittakoon tämän postauksen yhteydessä sen verran, että olen juuri aloittanut kokopäivätyön (jee, rahaa!) ja minulla on samaan aikaan menossa Kristallin lapset -sarjan päätösosan viimeistely. Lisäksi aloitan helmikuussa sanataideohjaajan opinnot. Tämä tarkoittaa, etten välttämättä joka viikko pysty panostamaan blogiin täysillä, joten postaustahti saattaa olla alkuvuodesta hieman vaihteleva.

Parhaiten pysyt kärryillä uusien postausten ilmestymisestä, kun otat Twitter-tilini seurantaan. Siellä on myös lyhyempiä väläyksiä pelaamiseen ja erityisesti japanilaisiin roolipeleihin liittyen.

Seuraa myös somessa!

Final Fantasy VII Remaken pelattava demo ilmestyi maanantaina 2.3.2020 ladattavaksi PlayStation Storesta. En varmasti ollut ainoa, jonka sormi lipsahti välittömästi latausnapin kohdalle. Pelasin demon heti, ja se jätti jälkeensä hieman jännittyneen, levottoman tunnelman.

Vuosia sitten pitelin kaverin kämpillä kädessäni PlayStation 1:n ohjainta ja tuijotin edessäni avautuvaa näkymää. Kaunis nuori nainen myi kukkia synkeässä kaupungissa samaan aikaan, kun juna syöksyi jytisten kohti valtavan reaktorin kupeessa seisovaa asemaa. Lopulta vaaleatukkainen jättimäistä miekkaa heiluttava mies hyppäsi junasta asemalle ja oli aika ottaa tukevampi ote ohjaimesta.

Nyt parisenkymmentä vuotta myöhemmin istun omassa kodissani varsin mukavalla sohvalla PlayStation 4 -ohjaimen kanssa ja tuijotan edessäni avautuvaa näkymää, joka on tuttu viimeistä piirtoa myöten. Se on maisema nuoruusvuosiltani. Se huikaisi teini-ikäisen sydämen upeudellaan ja se samalla tavoin se säväyttää kolmekymppisen sydäntä tänä päivänä. Juuri tältä peli näytti mielessäni jo silloin ja silti se on nyt vieläkin hulppeampi!

Midgar näyttää huikaisevalta ja synkältä
eli juuri siltä kuin sen kuuluukin näyttää.

Final Fantasy VII remaken demo näyttää juuri niin hyvältä kuin pelistä ilmestyneet trailerit lupasivat. Visuaalinen ilme on häikäisevä, ympäristöt näyttävät realistisilta, samoin hahmot, mitä toki sopi odottaakin.

Rehellisesti sanottuna alkuperäisen pelin maisemat ja välivideot tekivät minuun teininä niin suuren vaikutuksen, etten niihin janonnut parannuksia. En sano, etteikö näitä uusia olisi uskomattoman hienoa katsella, mutta ne oikeastaan vastaavat sitä, mitä mielessäni tosiaan näin jo silloin aikoinaan.

Hahmovisuaalit sen sijaan ovat harpanneet vuosien saatossa eteenpäin, mikä ei tietysti ole yllätys. Olemme nähneet tutun pelin hahmojen seikkailevan saman sarjan uudemmissa peleissä ja Advent Children -elokuvassa, joten remaken hahmoja kohtaan oli olemassa odotuksia jo ennen ensimmäistä traileriakaan. Ainakin minulla ja todennäköisesti myös sinulla.

Aerith ei saanut demossa suurta roolia
mutta vilahti kuitenkin alkuvideossa,
joka antoi lupauksen siitä,
että vanhalle ollaan yhä uskollisia.

Hahmot olivatkin demossa vangitsevan kauniita. Heidän liikkeensä ovat sulavia ja luonnollisia, ja erityisesti pidin ilmeikkäistä kasvoista. Cloudin tunne-elämää pääsi tällä kertaa lukemaan totaalisen eri tavalla verrattuna alkuperäiseen peliin.

Vaikka vanhat pelit jättävät asioita enemmän pelaajan mielikuvituksen varaan (ja se on erittäin antoisaa), en voi olla viehättymättä sanattomista viesteistä, joita nykyisillä hahmografiikoilla saadaan aikaan. Hahmojen ilmeitä ja eleitä on kiehtovaa seurata ja tulkita, mikä tuo kerrontaan heti yhden tason lisää.

Teinivuosina kesti ehkä kaksi tuntia ihastua Cloudiin. Hänessä oli sopivasti särmää ja olihan hän ensimmäisiä persoonallisia pelihahmoja, joihin pääsin tutustumaan. Vuosien saatossa ihastukseni karisi erityisesti Advent Childrenin angstipallero-Cloudin takia.

Demoa pelatessa matkustin kuitenkin ajassa taaksepäin. Vaikka pelikokemus jäi lyhyeksi, jotain niksahti paikoilleen. Cloud oli se sama vanha tuttavuus nuoruusvuosilta. Se teinitytön ihastus ja ehkä vielä hitusen enemmän. En puhu pelkästään hänen varsin kauniista ulkonäöstään vaan mielenmaisemasta, jossa on jotain vangitsevaa. Cloud ei ehkä pyöritä sukkia jaloissani samalla tavalla kuin joskus muinoin, mutta häntä oli silti antoisaa seurata läpi demon. Ja sitä paitsi, on se nyt vain päheää päästä kunnolla heiluttamaan järjettömän kokoista miekkaa.

Jotain vanhaa...

Tuttu asema, tuttu lähtötilanne. Ohjain miltei tärisee pelaajan käsissä, kun ymmärrys iskee tajuntaan; olemme todella lähdössä tälle matkalle uudestaan!

Totuus on, ettei Final Fantasy VII Remaken demo pääse yllättämään, jos on pelannut alkuperäisen pelin. Pelaajalle esitellään tuttuja hahmoja, maisemia ja tilanteita, jotka hän on kokenut jo edellisellä kerralla. Vaikka tunkeutuminen makoreaktoriin on nyt realistisempi ja toimintapainotteisempi kuin aiemmin, se on silti tuttu matka.

Tunnelma on jännittynyt, kun Cloud on hypännyt pois junasta. Taisteluun joudutaan miltei heti ja miekkaa on pystyttävä heiluttamaan vihollisia vastaan. Hyvin pian matka jatkuu kohti reaktoria, jonne Avalancen jäsenet murtautuvat yllättävän helposti. Cloudin tehtävä on huolehtia vastaan tulevista vihollisista yhdessä Barretin kanssa, kun joukko etenee makoreaktorin ydintä kohti.

Muistan yhä jännitystä tiivistävän musiikin ja reaktorin, joka herätti minussa kummaa hermostuneisuutta. Nyt pohjapiirros on realistisempi ja rakennuksessa kulkeminen tuntuu entistä aidommalta. Matkustan todella Cloudin kanssa reaktoriin, jonka pohjalla kuplii vihreää makoa, Planeetan elämäneliksiiriä. Olen ollut täällä aikaisemmin, mutta nyt maailma suorastaan imee minut sisäänsä. Kun tätä vielä höystettiin tutuilla musiikeilla, oli myös nostalgiahuurujen nouseminen varmaa.

Demo kattoi pelin alkuvideon ja reaktorin räjäytysoperaation. Uutta sisältöä oli hyvin vähän, mutta minua se ei haitannut. Haluan oikeastaan säästää yllätykset varsinaiseen peliin, joten tällainen vanhojen muistelu sopi minulle erinomaisesti.

Jotain uutta...

Taistelut ovat toimintapainotteisia ja
vaativat erilaista otetta kuin alkuperäisessä pelissä.

Jos unohdetaan pelin visuaalit, eräs selkeistä uudistuksista on taistelusysteemi. Jokainen alkuperäisen pelin pelannut muistaa Active Time Battle -järjestelmän, jossa pelaaja ja viholliset lyövät toisiaan omilla vuoroillaan.

Poissa ovat nuo ajat. Tämäkään ei yllätä, jos uutisointia on yhtään seurannut. Final Fantasy VII remaken taistelut ovat huomattavasti nopeatempoisempia ja toiminnallisempia kuin alkuperäisessä pelissä.

Demossa vaikeustasoja oli kolme: normal, easy ja classic, jonka on kai tarkoitus simuloida alkuperäisen pelin systeemiä muttei siinä oikein onnistu. Hahmot hoitavat lyömiset automaattisesti ja pelaajan huoleksi jää valita silloin tällöin valikosta loitsuja, esineitä ja kykyjä käytettäväksi. Klassisen tunnelman sijaan mieleen tulee superhelppo vaikeustaso, joka välttämättä ole huono asia. Kenties se on hyvä valinta, jos haluaa kokea pääasiassa pelin tarinallisen puolen eikä välitä isommista taisteluhaasteista.

Barretin ääninäyttelijä todella eläytyy rooliinsa,
kun Barret alkaa paasata Planeetan pelastamisesta.
Tilanne tuntui suorastaan niin kornilta,
että halusin pyöritellä silmiäni menolle yhdessä Cloudin kanssa.

Toinen tärkeä uudistus on pelin ääninäyttely. Alkuperäisessä pelissä ei sellaista ollut, mutta nykyisin on enää vaikea kuvitella Final Fantasya ilman laadukasta ääninäyttelyä.

Vastoin aikomuksiani pelasin demon englanniksi, sillä japaninkielisten äänien saaminen käyttöön olisi vaatinut PS4:n kielen vaihtamista. Toivon, ettei tällaista automatiikkaa ole varsinaisessa pelissä, sillä en halua käyttää konsoliani japaniksi, vaikka tykkään kuunnella ääninäyttelyä sillä kielellä.

Äänivalinnat tuntuivat demossa erittäin osuvilta. Ainoana kitinänä on mainittava Biggsiä näyttelevä Gideon Emery. Väärinkäsitysten välttämiseksi sanon kuitenkin heti perään, että rakastan Emeryn ääntä aivan liikaa. Hän vain sattui näyttelemään Balthieria Final Fantasy XII:ssa, enkä ole sen jälkeen halunnut häntä enää muihin rooleihin. Biggs aiheutti heti suunsa avattuaan Balthier-vibat ja valitettavasti en sitä hänestä halua. Tahdon kiintyä häneen omana itsenään ja sen jälkeen itkeä tyynyni märäksi, kun peli on ohitse.

Pääsimme myös heti kurkistamaan Shinra-yhtiön juonitteluja.
En malta odottaa, että kuulen niistä lisää!

Uudistuksina mainittakoon tarinalliset muutokset, joista demo antoi kuitenkin varsin köykäisen ensimaun. Kuten sanoin, suurin osa tapahtumista noudatti tuttua ja turvallista kaavaa, mikä sopi ainakin minulle erinomaisesti.

Saimme kuitenkin väläyksen isä Shinran ja Heideggerin välisestä keskustelusta ja vihjauksen siitä, että Shinra-yhtiö (tai Heidegger) itse asiassa edesauttoi makoreaktorin räjäytystä. Motiivia tähän ei vielä paljastettu, joten mysteeriä voimme tässä jokusen viikon pohdiskella. Kuulostaa nimittäin aika kalliilta puuhalta tuollaiset räjäytyshommat, vaikka tavoitteena olisi vastapuolen mustamaalaus ja toiminnan sabotoiminen.

Jotain, mitä kannattaa odottaa!

Aerith katsoo meitä anovasti. Malttakaa vielä hetki, kyllä se peli pian ilmestyy!

Kokonaisuudessaan demosta jäi hyvä maku suuhun. Se on tehty alkuperäinen teos mielessä, mutta sopivan modernisti nykyaikaiselle pelaajalle. Uskoisin pelin olevan helposti lähestyttävä sekä uusille että vanhoille pelaajille, mikä on tietysti jo saavutus sinänsä.

Demo antoi väläyksen pelin alusta ja jätti sopivan nälkäiseksi, joten pelin ilmestymispäivä ei tulla liian aikaisin. Harmillisesti se on täällä Suomessa pitkäperjantai, mutta digijulkaisun nyt saa siitä huolimatta varmasti saman tien käsiinsä.

Millaisia odotuksia sinulla on Final Fantasy VII remaken suhteen? Entä onko sinulla jotain toiveita, miten käsittelisin peliä täällä blogin puolella? Nyt nimittäin ehdit vielä vaikuttaa postauksia teemoihin ja aihepiireihin!

Seuraa myös somessa!

Julkaisin viime vuonna Final Fantasy VII -fanifiktiozinen. Koska kyseessä on tosiaan fanifiktio, teosta ei saa kirjakaupoista vaan ainoastaan suoraan minulta. Halusin kuitenkin jakaa blogin lukijoille pienen maistiaisen zinen alusta.

Kuten moni muu, myös minä odotan innolla Final Fantasy VII Remakea. Toivon, ettei julkaisupäivä enää siirry kauemmas vaan peli oikeasti ilmestyisi perjantaina 10.4.2020 siitä huolimatta, että näin suomalaisesta näkökulmasta päivä on valittu huonosti. Ei voi kuin toivoa, että peliliikkeet olisivat auki pitkäperjantaina tai edes sitten lauantaina.

Peli odotellessa ficcaussormet syyhysivät kovasti ja innostuin kirjoittamaan alkuperäisen Final Fantasy VII -sarjan pohjalta tarinan, joka sisältää useamman pienemmän tarina. Kokonaisuus on väläys Tifan elämästä 10 vuotta pelin tapahtumien jälkeen, mutta avaa myös muiden hahmojen kohtaloita.

Kaiken jälkeen

- Final Fantasy VII -

https://www.annakaija.fi/p/kaiken-jalkeen.html

Klikkaamalla kuvaa pääset zinen sivulle

Tifa kietoi villatakkia tiiviimmin ympärilleen ja tuijotti 7th Heavenin ikkunasta kadulle, jolla tuuli tanssitti jalkakäytäville kasaantunutta lunta. Liikkeiden ikkunat olivat täynnä vaaleanpunaisia sydämiä ja hempeitä suklaarasioita, mutta ihmiset kiirehtivät niiden ohitse huivit kasvojensa edessä tuulta vastaan taistellen. Kukaan ei edes pysähtynyt baarin ovelle, vaikka myös Tifa oli koristellut ikkunat ja mainostanut ystävänpäivän erikoistarjousta: kaksi Sirenin laulua yhdellä hinnalla.

Tuisku näytti vain pahenevan, ja Cloud oli ollut aamusta asti toimittamassa paketteja. Denzelin koulupäivä oli sentään jo päättynyt, ja poika napitti todennäköisesti huoneessaan konsolin ohjain kädessä.

Tifa huokaisi ja irrotti katseensa kadusta. Hän pyyhkäisi pöytiä ja sytytti kynttilän jokaiseen. Baari oli tavallista tunnelmallisempi, mikä ei välttämättä ollut kaikkien kanta-asiakkaiden mieleen, mutta Tifa halusi kerrankin jotain erilaista. Hän käveli tiskin taakse ja ryhtyi järjestelemään pulloja. Viski alkoi käydä vähiin, joten pian olisi tehtävä uusi tilaus. Jostain syystä sitä kului aina tavallista enemmän, kun Barret ja Cid olivat kaupungissa ja viettivät vapaailtansa 7th Heavenissa samalla, kun Marlene luuhasi Denzelin huoneessa iltamyöhään. Tifa oli sanonut asiasta niin monesti, että oli seonnut jo laskuistaan, mutta Barret oli vain todennut tytön viihtyvän Denzelin seurassa. Ei sillä, että Tifa olisi sitä epäillyt. Hän ei epäillyt edes Barretin halua olla hyvä isä Marlenelle, mutta köriläs ei aina ymmärtänyt, mikä oli parasta kenellekin.

Oven pieleen kiinnitetty kello helähti ja kylmää ilmaa pyyhkäisi sisälle. Tifa nosti hymyn huulilleen ennen kuin kääntyi tervehtimään tulijaa. Lyhyt ja hentoinen tyttö puisteli lunta kissankorvapipostaan.

”Leviathan sentään, saisi tulla jo kevät”, Yuffie sanoi. Hänen takistaan putoili lunta lattialle, kun hän ripusti sen naulakkoon. ”Miten täällä on näin hiljaista?”

”Kukaan ei kai halua uhmata myräkkää”, Tifa sanoi.

Yuffie istahti baarijakkaralle tiskin toiselle puolelle ja nojasi kyynärpäänsä pöytään. Hän oli pukeutunut keltaiseen varsin avonaiseen paitaan ja mustiin tiukkoihin housuihin, jotka korostivat hänen hoikkaa olemustaan.

”Noh, enemmän juotavaa minulle sitten. Voisin ottaa rommikaakaon kermavaahdolla, jos edes se saisi minut lämpiämään.”

Tifa nyökkäsi ja ryhtyi valmistamaan juomaa, jota ei olisi muutama vuosi sitten edes saanut tarjoilla Yuffielle. Aika oli mennyt niin nopeasti. Kaikki muut olivat menneet eteenpäin. Barret ja Cid työskentelivät WRO:lle, ja Nanaki matkusti usein heidän mukanaan, Vincent opetti historiaa yliopistossa, jossa Yuffie nykyisin opiskeli, Cloudilla oli oma kuljetuspalvelu… mutta Tifa työskenteli edelleen 7th Heavenissa samalla tavoin kuin silloin, kun oli aloitellut uutta elämäänsä Midgarissa. Baarin sijainti oli ehkä vaihtunut, mutta jopa nimi oli pysynyt samana.

Noh, onhan minulla Denzel kasvatettavani, ja Cloud sentään asuu yhä kanssani, Tifa ajatteli samalla, kun pursotti kermavaahtoa Yuffien kaakaon päälle.

”Miten opinnot sujuvat?” hän kysyi ja ojensi kupin tiskin ylitse nuorelle naiselle, joka säteili kurjasta kelistä huolimatta.

”Erinomaisesti”, Yuffie sanoi. ”Minulla on kuuma proffa.”

”Onhan Vincent hyvännäköinen”, Tifa sanoi eikä voinut olla nauramatta. ”Hän ei silti välttämättä arvosta ihailuasi.”

”Hmmm… jaa… enpä tiedä”, Yuffie sanoi ja siemaili juomaansa.

Tifa kaatoi myös itselleen kaakaon mutta ilman rommia. Jos asiakkaita ei ilmaantuisi, hän voisi ehkä myöhemmin terästää myös omat juomansa, mutta ehkä näin alkuillasta oli syytä olla vielä selvänä.

”Tiedän, että pidät Vincentistä, mutta hän on… noh, opettajasi nyt.”

Tifa veti itselleen jakkaran ja istahti Yuffieta vastapäätä. Wutain prinsessan kasvoilla keikkui ilkikurinen ilme, kun hän hämmensi kaakaotaan.

”Minulla saattaa olla sinulle kerrottavaa, joka täräyttää tajuntasi Planeetan toiselle puolelle”, Yuffie sanoi ja pyöritteli lusikkaa kupissaan.

”Noh?”

Virnistys kipaisi Yuffien huulille, vinot silmät kapenivat ja posket alkoivat helottaa kevyesti. Tifa valmistautui muistuttamaan ystäväänsä vastuuntunnosta ja järkevyydestä, mutta samalla uteliaisuus kihisi hänen vatsansa pohjalla. Omega ja kaikki Weaponit sentään, hän tarvitsi jännitystä ja uusia käänteitä omaan elämäänsä!

___

Koko ficci on saatavilla zinen muodossa. Esilukija ja zinen jo hankkineet ovat sanoneet sen sopivan moneen makuun niin tarinansa kuin paritustensa puolesta. Zineä on myös sanottu otteeltaan realistiseksi.

Jos haluat tietää, mitä täräyttävää kerrottavaa Yuffiella on Tifalle, zinen saat allekirjoittaneelta 10 €:n sopuhintaan. Hinta sisältää postituksen Suomeen tavallisena kirjeenä.

Zinen voit hankkia ottamalla minuun yhteyttä sähköpostitse tai jättämällä omat yhteystietosi kommenttikenttään. Olen myös tavoitettavissa somen kautta.

Seuraa myös somessa!

Etkö jaksa juuri nyt lukea mitään? Miten olisi, jos kuuntelisit hyvän mielen juttuja peleistä? Kombocast tarjoaa viikottain turinaa peleihin ja pelaamiseen liittyvistä aiheista. Nyt ensimmäisessä jaksossa puhutaan pian ilmestyvästä Final Fantasy VII Remakesta.

Sain kunnian vierailla Even juontamassa Kombocast-podcastissa. Istahdimme alas - kumpikin turvallisesti omissa kodeissamme - ja turisimme tunnin ajan 10. huhtikuuta ilmestyvästä Final Fantasy VII Remakesta sekä tietenkin alkuperäisestä Final Fantasy VII:stä.

Hyppää siis hetkeksi hyvään seuraan ja liity kuuntelemaan, mitä ajatuksia peli meissä herättää.

Kombocastia voit seurata Instagramissa, jonne Eve ottaa myös mielellään kommentteja jaksoista sekä tietysti toiveita tulevien jaksojen aiheista. Ota siis Kombocast seurantaan, jotta pääset jatkossakin nauttimaan mukavista pelijutuista.

Seuraa myös somessa!

Final Fantasy VII Remake ilmestyi 10.4.2020, mutta sain pelin jo hieman aikaisemmin käsiini. Tämä on vanhanaikainen fanitytön pelipäiväkirja pelin läpipeluusta. Julkaisen päiväkirjan osissa noin viikon höpinät kerrallaan. Tervetuloa mukaan seuraamaan fiilistelyjä!

Nuorena tyttönä kirjoittelin pelipäiväkirjoja, jotka eivät olleet mitään analyyttisyyden huippuja vaan silkkaa iloa ja innostusta hienoista peleistä. Koska Final Fantasy VII Remake on tavallaan myös nostalgiamatka nuoruuteen, halusin palata tässä asiassa juurilleni. Lupaan postata pelistä myös jotain pohdiskelevampaa settiä, kun olen pelannut sen kokonaan, mutta juuri nyt haluan vain fanityttöillä ja vuodattaa ajatuksia ja tuntemuksia.

Tämä ensimmäinen pelipäiväkirja sisältää höpinöitä pelin alusta aina Makoreaktori 5:n tapahtumiin asti. Spoilereita on mukana jonkin verran, joten luet tätä omalla vastuuullasi.

4.4.2020 - Yllättäen ostoksille

Sain pelin etuajassa, mutta olipahan säätöä. Ensin kaupasta sanottiin, että sen saa aikaisintaan 9.4. tai jopa vasta 11.4., mutta sitten tuli viesti, jonka mukaan oli 48 tuntia hakea peli. Vähän hassua, koska olin maksanut sen jo tammikuussa. Ei kai kauppias siis voisi sitä eteenpäin myydä?

Noh, uhmasin koronaa ja kävin pelin hakemassa. Metromatka oli epämiellyttävin hetkeen, kun samaan vaunuun sattui raivoava humalainen, mutta hengissä selvittiin.

Pääsin pelin kanssa kotiin ja kyllä tuota kelpaa ihastella. En malttaisi enää millään odottaa, mutta aion silti vielä hetken malttaa. Haluan pelata Tales of Graces f:n ensin loppuun. Onneksi siinä on jäljellä vain viimeinen luolasto ja lopputaistelu.

5.4.2020 - Tästä se lähtee!

Vihdoin! Kouluhommat tehty ja pelin kimppuun. Kaikki näyttää niin upealta. Jotenkin jännittää tosi paljon, vaikka pelasin reaktoriosuuden jo demossa. Isoja muutoksia ei näköjään ole, mutta oli kiva päästä kurkistamaan lapsiversiota Tifasta.

Taistelut sujuvat nyt paremmin kuin demossa, mutten silti koe olevani ihan vahvimmillani tässä. Hektistä. Sekavaa mutta ainakin nopeatempoista.

Barret tuntuu inhimillisemmältä kuin alkuperäisen pelin alussa. Ja nää ilmeet! Cloudia selvästi v*tuttaa koko ajan. Jessie on tosi söpö! Ja Biggs on kuumis! Wedge taas sellainen isokokoinen pikkupoika.

Siistiä päästä nyt pidemmälle kuin demossa. Midgar tuntuu niin isolta. Haluaisin tutkia enemmän, mutta kiireen tuntu puree niskaan koko ajan.

OMG! Sephiroth jo nyt! En voi uskoa tätä! Tämä on iso muutos. Odotan mielenkiinnolla, mitä tästä seuraa. Onko se oikeasti Sephiroth vai Jenova? Jännittävää. Jotenkin Sephirothin puheet ei tuo Jenovaa mieleen, mutta... ei kai se voi olla oikea Sephiroth.

Aerith! En niin kauheasti välittänyt hänestä alkuperäisessä, mutta oikeastaan hän on aika herttainen ja söpö nyt. Sellainen viaton mutta flirtti.

Ostin kukan! Tai no... sain kukan, koska ei sitä tarvinnut ostaa. Siitä olisi voinut kieltäytyä, mutta haluan antaa sen Tifalle. Nyt pitää kuitenkin selvitä ensin seiskasektorille asti.

Barret ja Marlene on kyllä tosi symppiksiä keskenään. Niin isä ja tytär. Tuota suhdetta on ihana seurata. Arvostan kyllä, ettei Marlene tällä kertaa sekoittele drinkkejä baarissa.

Eikä muuten nyt saanut valita, antaako kukan Marlenelle vai Tifalle. Cloud antoi sen Tifalle automaattisesti. Tarkoittaakohan se, ettei Barretin kanssa voi päästä tällä kertaa treffeille? Ei sillä, että haluaisin, mutta mietinpähän vaan.

Ja Tifa on muuten ihana! Siis ihan älyttömän ihana! Paras tyttö toistaiseksi, vaikka Jessie on kyllä myös tosi mahtava. Tää kämppäjärjestely on myös kiinnostava muutos.

Olipa intensiivinen ensimmäinen pelikerta! En tiedä, ehdinkö huomenna pelata lainkaan, mutta en millään malttaisi odottaa, että ehdin taas tarttua ohjaimeen.

7.4.2020 - Hortoilua slummeissa

Jesh, vihdoin takaisin puikkoihin. Eilen juteltiin kavereiden kanssa pelistä Discordissa, mutta eihän se tietysti ihan sama ole kuin varsinainen pelaaminen, varsinkin kun pitää varoa, ettei kukaan spoilaa ketään.

Slummit näyttää niin... Tekisi mieli sanoa hyvältä, mutta se kuulostaisi hassulta. Tarkoitan vain, että tunnelma on aito. Paikka muistuttaa seiskasektoria alkuperäisestä pelistä, mutta samalla siitä tulee mieleen ihan oikea slummi.

On muuten hauska käänne, että Tifa asuu kerrostalossa. Kiitos Advent Childrenin olen ajatellut, että hänellä on asunto 7th Heavenin yläkerrassa, mutta ilmeisesti Barret ja Marlene asuttavatkin baaria. Jotenkin tämä viehättää kovasti.

Ja hei, Cloud muutti Tifan seinänaapuriksi. Eikun puhuin tästä jo viimeksi! Mutta kun tämä kutkuttaa niin kovin.

Slummin kiertelyä, ihmisille puhumista ja sivutehtäviä. Tänään ei oikein ehtinyt edetä juonessa, mutta oli hauskaa. Taistelu alkaa sujua ehkä vähän paremmin, vaikka paljon kaikenlaista pientä pitäisi oppia muistamaan.

Tifa on muuten ihana! Siis niin ilmeikäs ja kuumis. Söpö, viaton ja viettelevä yhtä aikaa. Koska Yuffieta tuskin tässä pelissä tavataan, voin melkein sanoa, että Tifa on se paras tyttö. Toki Cloud on cool, mutta Tifa vie kyllä minua ihan täysillä. Voisinpa viettää vielä enemmän aikaa Tifan kanssa!

8.4.2020 - Puhutaanko hetki Tifasta?

Sivutehtäviä, sivutehtäviä, sivutehtäviä. Okei, ei niitä nyt järkyttävän paljon ollut, mutta niistä tulee hyvin vahvasti mieleen Final Fantasy XV. Ei mitään parasta settiä, mutta toisaalta sopi nyt tähän väliin, kun oli vain pikkuhetki aikaa pelata illalla.

Jatkoin myös pääjuonta. Lisää Tifaa. Tifa on I-HA-NA! Siis en vain voi saada tarpeekseni Tifasta. Mahtava nainen! Tosin käy myös vähän sääliksi, miten sitä painostetaan osallistumaan pommitushommiin, vaikka selvästi ei halua.

Tifa ei ole kaikissa Avalanchen jutuissa täydellä sydämellä mukana vaan haluaisi tehdä asiat ensisijaisesti oikein.

Jessie on myös kiinnostava, mutta nyt ehkä olen vähän mustasukkainen. Hassua. En edes ole erityisen kiinnostunut Cloudista, mutten tykkää tästä Jessien tavasta yrittää lähentyä. Hahmosta itsestään pidän kyllä.

Sain Ifrit-materian. Pitäisi vielä tajuta, miten se pultataan aseeseen vai pultataanko sitä? En tiedä, mietin seuraavalla pelikerralla. Nyt ei ehdi. Jännittää, mitä ihmettä Jessiellä on mielessään. Summon-materian saaminen kielii jostain isosta. Tästä ei varmaan hyvä seuraa...

9.4.2020 - SOLDIER ja Jessie

Huuh, vihdoin eteenpäin juonessa. Feilasin muuten yhden sivutehtävän, mutta jääpähän sitten jotain tehtävää seuraavalle pelikerralle. Ja kyllä, ehdottomasti pelaan tämän uusiksi.

Tänään oli suuri Jessie-päivä. Moottoripyöräily ei ole kyllä oma juttu yhtään, ei, ei ja vielä kerran ei. Puhumattakaan miekan heiluttamisesta samaan aikaan. Ai, että vihasin sitä prätkäpakoa jo alkuperäisessä pelissä, enkä kyllä ole yhtään parempi tässä remaken moottoripyöräilyssäkään, oikeastaan jopa vielä huonompi. Mutta selvittiin! Kaikki jäivät henkiin. Eikun... se olikin varmaan scriptattua...

Uusi SOLDIER on... En tiedä. Ajoittain saan vähän Genesis- ja Sephiroth-viboja Rochesta, mutta sitten mielipuolinen käkätys tuo mieleen jotain ihan muuta. Niin kuin vaikka alkuperäisen Heideggerin.

Ei! Haluan eroon tästä mielikuvasta! Roche on kierolla tavalla kiinnostava, mutten osaa vielä oikein suhtautua häneen.

Sen sijaan Jessie! Voi elämä sentään. Siis tiesin, että remakessa syvennetään sivuhahmojen tarinoita ja lupaus näköjään lunastettiin justiinsa nyt. Jessielle ehdottomasti teetä ja sympatiaa, Jessien vanhemmille myös. Ei ole helppoa, ei.

Varastomurto oli intensiivinen, huh. Sydän ihan rupesi hakkaamaan kaikkien niiden taisteluiden takia. Jotenkin olin niin täysillä mukana kaikessa, mitä Shinran varastolla tapahtui ja sen jälkeenkin. Tämä peli on toistaiseksi ollut melkoista tykitystä ainakin näin fanitytön näkökulmasta.

Vaikka tykkään Jessiestä kovasti, tulee kiusaantunut ja ärtynyt olo siitä, miten se lähentelee Cloudia. Muistan teininä saaneeni vahvasti saman tunteen Aerithista.

Kaipa sisälläni asuu edelleen pieni Cloud x Tifa -shippaaja, vaikka toisaalta olen myös vahvasti Tifa x Aerith -shippaaja. Mutta siis, Jessie on ihanan herttainen. En vaan jotenkin välitä siitä, että kaikki naiset on päähahmon perässä...

Ja mitä ihmettä? Luulin, että Tifan kanssa fiilistelyn jälkeen saisi nukkua kunnon yöunet, mutta tykitys jatkuu. Mitä nämä kaapuaaveet oikein ovat? Klooneja? Jotain Jenovan lähettiläitä? Mitä ihmettä? Haluan lisää tietoa! Pumppu ei kestä tätä kaikkea jännää!

10.4.2020 - Kohti makoreaktoria

Huh, intensiivistä taas! Reaktori 5:een meneminen ja siellä pyöriminen vei paljon enemmän aikaa kuin osasin kuvitella. Ja olipahan melkoista tykistystä.

Tykkäsin kyllä paljon, että tämä osuus oli pidempi kuin alkuperäisessä pelissä. Oli huikean hauskaa seikkailla Tifan ja Barretin kanssa. Erityisesti tietenkin Tifan, mutta kyllä Barretkin hyvä hahmo on.

Tosin tajusin vasta, ettei muiden hahmojen skillit ja materiat kehity, ellen itse käytä niitä heillä. Se on jokseenkin tympeää, koska en tykkää taistelussa koko ajan vaihdella hahmoa, jolla pelaan. Perään kuulutan parempaa tekoälyä tiimikavereille, kiitos. Tai jonkinlaista gambit-systeemiä. Toivottavasti tätä taistelu- ja kehityssysteemiä parannellaan viimeistään jatko-osiin, jos tähän ei tule päivitystä sen osalta.

Makoreaktorissa päästiin myös vääntelemään vipuja. Muistan, kuinka teininä meinasi palaa hihat kohdassa, jossa kaikkien kolmen hahmon piti painaa nappuloita yhtä aikaa. Nyt se oli korvattu viputehtävällä. Pakollinen osuus oli helppo, ja ehdin jo huokaista, kunnes tajusin, että vapaaehtoinen onkin vaikeampi. Mutta pakkohan se oli palkkion toivossa tehdä. Melkoisen monta yritystä vaati, mutta sain materian lopulta. Ei ole minun juttuni nämä, missä pitää osata ajoittaa jokainen liike tarkasti.

Muuten... mahtavaa! Koko ajan oli sellainen pieni jännitys päällä ja ajoittain kunnon sydämentykytykset. Tavallaan tämä osuus on alkuperäisestä pelistä, mutta kaikki tuntui silti niin uudelta ja raikkaalta. Oli myös kiva keskittää tämän päivän pelikerta ihan vain rehelliselle seikkailulle, koska edelliset päivät on menneet ehkä vähän toisissa tunnelmissa.

Mutta kelpaisi kyllä huokaisutauko nyt seuraavaksi! Oli sen verran kiihkeää menoa.

Seuraa myös somessa!

Final Fantasy VII Remaken läpi pelaaminen jatkuu ja pidän matkasta päiväkirjaa. Postaussarja jatkuu toistaiseksi, kunnes saan pelin läpäistyä. Jos et pelkää spoilereita, hyppää mukaan fiilistelyyn.

Mikäli haluat lukea tarinani pelin parissa alusta asti, käy kurkistamassa myös sarjan ensimmäistä postausta. Tämä pelipäiväkirja ei sisällä syväanalyyseja pelistä vaan fanitusta, tunnelmointia ja satunnaisia hajatelmia.

Postaus sisältää pieniä spoilereita Train Graveyardin puoliväliin (?) saakka, joten luet tätä omalla vastuullasi.

11.4.2020 - Ja niin saavuimme Vitossektorille

No niin, nyt sitä herättiin kirkossa Aerithin ääneen kuin Zack konsanaan. Paitsi, että en tietäisi sitä, jos pelaisin nyt ensimmäistä kertaa mitään peliä Final Fantasy VII:n maailmasta. Tykkäsin kyllä siitä, miten Cloud keskusteli unessa itsensä kanssa.

Kirkko on tosi upean näköinen. Vau! En edes ole kovin kirkkoihminen, mutta kyllä se vaan näyttää silti vaikuttavalta. Tämä peli tarjoaa nyt samoja vaikuttumiselämyksiä kuin alkuperäinen aikoinaan. En tiedä, kuinka paljon tässä on nostalgiaa ja kuinka paljon uutuuden viehätystä, mutta voi hyvänen aika. Voisin vain tuijotella kaikkea!

Ja Reno! Sanonko, mitä ajattelen siitä k-päästä? Ei hemmetti, mikä taistelu! Midgarin nopein jätkä selkeästi. No, ei. Kyllä mä oikeasti tykkään myös Renosta, mutta en haluaisi taistella sitä vastaan enää kertaakaan. Samperi sentään.

Tykkäsin kirkkopaosta enemmän kuin ennen, mutta jäi harmittamaan materia, jota ei päässyt hakemaan. Täytyy luikahtaa sinne myöhemmin takaisin, josko sen sitten saisi. Valitettavasti toistaiseksi ei ole tullut sellaista hetkeä, että olisi päässyt vaeltamaan takaisinpäin. Juoni pitää nyt tiukasti kiinni ohjaksista.

Mutta hemmetti, että Vitossektori on kaunis paikka! Rakastan tätä vehreyttä, joka on ilmeisesti Aerithin aikaansaannosta. Jotenkin täällä voi hengittää paremmin kuin missään muualla, missä ollaan tähän mennessä vierailtu. Vaikka vähän kuumottaa, kun Reno ja Rude on perässä, en silti voi olla ihastelematta ympäristöä. Pakko pysähdellä katselemaan.

Ja Aerithista vielä. Niin inhosin koko hahmoa silloin teininä, kun ensimmäistä kertaa pelasin peliä. Olin jotenkin tosi raivona siitä, että hän tuli Tifan ja Cloudin väliin. Myöhemmin aloin kyllä sietää häntä paremmin, kunnes sitten päässä naksahti ja heitin Cloudin välistä pois. Tyttöjä toisilleen!

Mutta niin. Tästä uudesta Aerithista pidän. Ainakin ihan pikkuisen tai jopa melko paljon. Aika näyttää, millaisen suhteen kehitän häneen. Toistaiseksi olen siellä positiivisen puolella. Aerith vaikuttaa jotenkin jännältä yhdistelmältä itsevarmuutta ja epävarmuutta. Siis vetää sellaista itsevarmaa mutta viatonta flirttiä heittävää roolia, mutta pohjalla taitaa olla paljon pelkoa, epävarmuutta ja ehkä jopa kaipausta. Haluan syvemmälle tämän hahmon pään sisään.

12.4.2020 - Lisää seikkailua Vitossektorilla

Ohhoh, Aerithin koti ja ylipäätään kaikki Vitossektorilla. Oli aika sivutehtäväpainotteinen päivä tänään, mutta tykkäsin, koska sai pyöriä kivoissa ympäristöissä. Samalla Aerithin ja Cloudin suhde syveni (haluanko sitä?) ja samalla sain itse tietää molemmista lisää.

Hurjan mielenkiintoista! Tykkään kovasti siitä, miten paljon enemmän tässä versiossa kerrotaan hahmoista. Ei mitään dissausta alkuperäiselle, koska siinä on ehdottomasti oma tenhonsa. Nautin vaan niin paljon tästä nyt.

Sivutehtävistä ei ole sinällään kauheasti sanottavaa. Ne on peruskivaa settiä, jonka pääasiallinen tarkoitus on toimia täytteenä. Tosin arvostan niissä erityisesti tuota hahmojen välistä kommunikointia, jota tulee samalla. Ihan jo sen takia niitä tekee mielellään. Isompi palkkio mulle kuin se varsinainen palkkio.

Tosin ihan erikseen on nostettava slummien enkeli -sivutehtävä. Oikeasti toivon, että se jatkuu ja tästä neidosta kerrotaan lisää. Kuka on tämä naispuolinen Robin Hood? Tuli heti mieleen Yuffie, mutta taidan toivoa liikoja.Todennäköisesti slummien enkeli on se orpokodin pitäjä, joka lähti toteuttamaan jotain unelmaa...

Rude oli kyllä tosi cool. Tuli heti himo jatkaa tarinaa, jonka aloitin Kaiken jälkeen -fanzinessa. Täytyy miettiä, josko siihen kirjoittaisi jotain lisää. Tosin en tiedä, kuinka järkevää on, mutta väliäkö tuolla.

Rude-taistelu oli kyllä vähän helpompi kuin Reno-taistelu. Ehkä se auttoi, kun tällä kertaa sai Aerithin mukaan, ja jotenkin tuntui, ettei Rude paiskonut Aerithia menemään samalla tavalla kuin Cloudia. Mutta se taistelu oli melkein liian nopeasti ohitse. Olisin halunnut lisää Rudea ja mielenkiintoisia keskusteluja. Rudesta sai jotenkin paljon enemmän irti kuin Renosta, joka yritti olla cool. Rude oli oikeasti cool.

Tässä versiossa tulee myös entistä vahvemmin ilmi, ettei Elmyra tykkää Cloudista. Sen voi melkein haistaa. Toki se oli selvää myös alkuperäisessä, mutta taas on kiva, miten vahvasti ilmeet ja eleet välittää samoja seikkoja.

Ja sitten matka jatkuu kohti Seiskasektoria. Odotan jännityksellä mm. kaikkea!

13.4.2020 - Wall Market

Huuh, vaelsin Kutossektorin romahtaneen osan läpi ja vietin loppupäivän Wall Marketissa. Tämä oli kyllä ehdottomasti loistavaa, vaikka olen kautta linjan tykännyt pelistä. Käytännössä melkein kaikki on kirjoitettu uusiksi ja silti jotenkin samanlaista kuin ennen. Sanoisin, että uudistus on jälleen onnistunut ihan superisti.

Ensinäkin alue tuntui tosi laajalta ja porukkaa oli hirveästi. Vanhat tutut löytyivät tutuista asetelmista, mutta oli niin paljon uutta. Oli jotenkin vaan tosi hienoa pyöriä ja ihmetellä siellä ennen kuin lähti edistämään juonta ollenkaan.

Ja ne juonijutut! Voi elämä! Siis oli ihan huippua kaikki sivutehtävätkin ja mekon hankkimisoperaatiot sekä Aerithille että Cloudille.

Honey Bee Inn oli omaa luokkaansa, joskaan ei täysin samanlainen kuin alkuperäisessä pelissä. Haluan nähdä sen osuuden vielä uusiksi, kun puoliso pelaa, koska sitä ei päässyt kunnolla ihan vain tuijottamaan, kun itse piteli ohjainta.

Lisätty taisteluareena oli myös mahtava juttu, ja oikeastaan koko juoni, mitä paikkaan oli kirjoitettu. Olen vain tyrmistynyt, miten toimiva kokonaisuus tästä oli saatu. Areenalla tosin oli taistelu Hell Housea vastaan ja se oli kaikkea muuta kuin mahtavaa. Se oli suorastaan eeppisen kamalaa, mutta niin kai sen kuuluu ollakin.

Don Corneo oli vielä karseampi kuin ennen. Olin ihan varma, että ukko valitsee Tifan tai Aerithin, mutta hänpäs päätyikin Cloudiin, vaikken usko, että selvisin mekkotehtävistä ihan parhaimmalla mahdollisella tavalla. Jäin miettimään, osuuko tässä aina valinta Cloudiin.

Ja oli tosi kiva pelata hetki pelkästään Tifalla ja Aerithilla. Olisin voinut jatkaa niin pidemmänkin aikaa... mutta ei, se osuus jäi varsin lyhyeksi, kuten saattoi arvata. Käytiin kovistelemassa Don Corneota ja sen jälkeen viemäriin. Ei yllätyksiä tässä, mutten toisaalta odottanutkaan.

Huomenna sitten töiden jälkeen viemäriseikkailua. Saa nähdä, pääsenkö sitä kokonaan, kun iltaisin ei ole samalla tavalla peliaikaa kuin näin vapaapäivinä. Vähän harmittaa, että alkaa taas arki.

14.4.2020 -Viemärivaellusta ja kauhujen junia

Tänään sitten oli vuorossa viemärissä seikkailua. En ole koskaan erityisemmin pitänyt tästä osuudesta pelissä, mutta tällä kertaa olikin yllättävän hauskaa!

Paikka ei tietysti ollut upein mahdollinen ympäristö eikä siinä mielessä herättänyt mitään positiivisia fiiliksiä. Hahmojen väliset tapahtumat sen sijaan oli jotain aivan muuta.

Tifalla ja Aerithilla on aivan älyttömän hyvä kemia. Voisin seurata heidän vuorovaikutustaan ihan loputtomasti ja olisin ehdottomasti halunnut heille vielä lisää yhteisiä kohtauksia. Harmittaa, kun en onnistunut kaikkia tilanteita taltioimaan kuvakaappauksiin. Pitää varmaan seuraavalla kerralla räpsiä lisää.

Tosin viemärin lopussa oli taas ei-niin-ihana minipeli. Nämä vipuhommelit ajaa kyllä hulluuden partaalle, ei yhtään oma juttu, ei.

Tosin plussaa siitä, että Tifa ja Aerith hoiti homman kahdestaan. Olisivat vaan voineet jutella jotain mielenkiintoista siinä samalla. Olisi ollut hyvä tyttöjen bondaushetki, kun Cloud ei ollut paikalla. Ehkä korjaan tämän fanifiktion kautta!

Sen sijaan Train Graveyard oli vielä paljon kamalampi koettelemus kuin alkuperäisessä, enkä edes päässyt sitä loppuun asti. Kauhupelit ei vain sovi mulle, ja tässä oli kauhua ihan tarpeeksi. Onneksi en ollut yksin kotona, koska sitten ei varmaan olisi tullut hommasta yhtään mitään. Ahdistaa ajatus, että huomenna pitää vielä jatkaa matkaa siellä. Tavallaan en halua, että peli loppuu liian nopeasti, mutta tämä osuus saisi kyllä loppua.

Seuraa myös somessa!

Pelipäiväkirja Final Fantasy VII:stä jatkuu. Tällä kertaa spoilereita on siihen saakka, kunnes lähdetään nousemaan kohti Shinran tornia. Muutama varsin tunteikas päivä on nyt tullut pelin parissa vietettyä, ja tuskin tämä tästä ainakaan helpottaa.

Nuoruusvuosinani kirjoitin pelipäiväkirjoja Final Fantasyista ja nyt halusin palata juurilleni ja elvyttää perinteen. Siispä tämä postaussarja on tarina Final Fantasy VII Remaken läpipeluusta. Tervetuloa mukaan seuraamaan fanitusta ja suuria tunteita.

Lue myös aiemmat osat:

Final Fantasy VII Remake -päiväkirja osa 1
Final Fantasy VII Remake -päiväkirja osa 2

Kuten aikaisemminkin, luet tätä omalla vastuulla. Teksti sisältää jonkin verran spoilereita.

15.4.2020 - Kauhua ja itkua Midgarissa

Jatkoin tänään Train Graveyardin läpi vaeltamista, vaikken kauhean innokas sen suhteen ollut. Oikeasti se ei ollut kovin kummoinen paikka alkuperäisessä pelissä, mutta tässä versiossa se oli karmiva.

Tosin sanottava on, että alkupuolisko oli pahempi. Tämä osuus, joka jäi tälle päivälle, ei aiheuttanut enää niin pahoja väristyksiä.

Mutta oli tosi söpöä nähdä lapsi-Aerith. Olisin halunnut nähdä myös ympäristön ja ehkä vähän pidemmän kokonaisuuden, mutta tämäkin väläys oli mielenkiintoinen. Toisaalta kohtaus jäi hieman irralliseksi ja siihen keskittyminen oli sikäli hankalaa, että huoli Seiskasektorista painoi hahmoja jo niin vahvasti.

Ja Seiskasektorista puheen ollen... Millainen itkumaraton Train Graveyardin jälkeinen osuus olikaan!

Tiesinhän minä, mitä tulee tapahtumaan, mutta kolahti se kaikki silti. Biggs, Jessie ja lopulta myös Wedge. Nyyh. Jotenkin toivoin, että heidän kanssaan olisi saanut viettää vielä vähän aikaa ennen tätä, mutta niin... eihän se niin mennyt.

Ehkä kamalinta oli se, että heti Jessien jälkeen piti taistella Renoa ja Rudea vastaan (eikä sivumennen sanoen ollut helppoa... miksi Reno on niin nopea, ärh!). Siinä ei paljon ehtinyt ajatuksiaan järjestellä, oli vain puskettava eteenpäin.

Siitä muuten yllätyin, että Rude oikeasti kävi Tifan kimppuun taistelussa, jos Tifalla pelasi. Ja sitten vielä myöhemmin teilasi Tifan, joka yritti estää räjäytystä. Tämä siitä huolimatta, että aiemmin esti Renoa ampumasta Tifaa. Olen tyrmistynyt, Rude. Toivottavasti kadut syvästi ja parannat tapasi myöhemmissä peleissä.

Mutta joo, tuon jälkeen ei jaksanut jatkaa pidemmälle. Täytyy odottaa huomiseen, että toipuu kaikista näistä järkytyksistä.

16.4.2020 - Täyttä tykitystä koko matka

Jotenkin ajattelin, että nyt tulisi rauhallisempi hetki, kun mentiin Elmyran luokse Marlenea katsomaan, mutta mitä vielä!

Elmyra ei yllättäen lämmennyt Aerithin pelastamiselle. Vähän hassua ajatella, että hän uskoisi Shinrasta hyvää... mutta toisaalta Aerith on saanut olla kotona aika pitkään, vaikka selvästi Turkit ovat häntä säännöllisesti käyneet moikkailemassa. Silti yllätyin.

Oli kyllä tosi kiva kuulla ja nähdä Aerithin tarinaa Elmyran näkökulmasta. Olihan sitä vähän alkuperäisessäkin, mutta siitä huolimatta tämä oli tosi mielenkiintoinen osuus.

Syy tähän vastentahtoisuuteen lienee juonessa. Nimittäin nyt lähdettiin taas uusille raiteille hetkeksi ja palattiin Seiskasektorille porukkaa pelastamaan. Ihan kiva käänne ja korosti mukavasti sektorin merkitystä päähahmoille, erityisesti tietenkin Tifalle ja Barretille.

JA WEDGE ON HENGISSÄ! Luulin oikeasti, että myös hän kuoli! Mikä käänne! Vähän toivoa paremmasta huomisesta sentään. En kyllä kestä, jos Wedge nyt sitten kuitenkin tapetaan jossain välissä.

Seuraava järkyttävä käänne oli tämä maanalainen paikka. Siis silloin kun ensimmäistä kertaa oltiin Seiskasektorin slummissa, jotkut NPC:t puhuivat siitä.

Olivat kuulleet jotain huhuja, että Shinra olisi sellaisen rakentanut. Ajattelin, että tämä on nyt vain Dirge of Cerberus- ja Deepground -viittaus. Mutta se paikka tuli oikeasti esiin, huh.

Voihan se tietysti silti olla Deepground, vaikkei Dirge of Cerberuksessa esiintyviä hahmoja tavattukaan (ainakaan vielä). Nuo ihmiskokeet ja mutanttihirviöt viittaisivat siihen, että paikka saattaisi tosiaan olla sama. Tunnelma ainakin oli juuri niin karmiva kuin DoCista muistan.

Mietin, että palataanko tähän asiaan vielä jollain tavalla. Jotenkin kokonaisuus jäi torsoksi, kun mestaa ei tutkittu sen tarkemmin vaan lähdettiin pois.

Siis totta kai se on ymmärrettävää, koska Wedge oli tosi heikossa hapessa ja piti saada hoidettavaksi, mutta sitä suuremmalla syyllä haluaisin, että tähän palataan myöhemmin.

Epäilen vain, ettei näin ole. Kun saatiin Wedge vietyä Elmyran luokse ja Cloud oli uneksinut Aerithista (ääh, se "älä nyt vain rakastu minuun" -lausahdus oli kyllä ehkä maailman kliseisintä settiä), Elmyra antoi vihdoin luvan mennä pelastamaan Aerithin. Eli loppurytinät ovat edessä. Sitä ennen on kasa sivutehtäviä, joiden voisin kuvitella olevan samantyylisiä kuin aiemmin eli hirviön metsästystä, kadonneiden etsimistä ja sen sellaista. Tuskin mitään Deepgroundin salaisuuksien selvittelyä.

Mutta onhan se mahdollista, että tähän aiheeseen palataan sitten myöhemmissä peleissä. Jännityksellä oikeasti odotan, mitä jatkossa tulee tapahtumaan.

17.-18.4.2020 - Sivuraiteilla

Tein pääasiassa pelkkiä sivutehtäviä. Nämä on ihan kivoja siinä mielessä, että pääsee paremmin yhteyteen koko slummeissa asuvan yhteisön kanssa. Sitouttaa sopivasti maailmaan, mutta samalla alkaa harmittaa, että peli lähestyy loppuaan.

Mutta hei, sain tietää, kuka on slummien enkeli! Ei ollut Yuffie, vaikka niin toivoin. Taitaa olla niin, että tosiaan Yuffie tavataan aikaisintaan pelisarjan toisessa osassa (ilmestyisipä se jo pian!).

Sivutehtävät näyttävät olevan suurimmaksi osaksi aika kepeää sisältöä, mikä on oikein hyvä.

Juuri sitä tarvitsen kaiken kamaluuden jälkeen. Tosin yhdessä on selvästi synkempiä sävyjä, ja sen päätin jättää viimeiseksi. Ensin hieman huvitelin muiden parissa.

Suunnitelmani ei tosin ihan toiminut, sillä en saanut kaikkia sivutehtäviä tehtyä ennen pääjuonen edistämistä. Tästä syystä sitten kävin tuon "synkemmän" tekemässä aikaisemmin kuin oli tarkoitus.

Se oli lopulta vain vaellus Seiskasektorin alle ja yhden monsun nitistäminen. Mitään lisäinfoa paikasta ei saatu, mikä oli oikeasti vähän pettymys. Olisin halunnut tietää, oliko tuo labra nyt osa Deepgroundia vai ei. Palataankohan tähän aiheeseen joskus myöhemmin?

Viemäriin pääsi vasta juonen mukana, joten siihen liittyvä sivutehtävä tuli sitten tehtyä samalla. Kiinnostavampaa oli silti Leslien osuus tarinassa.

Olinkin miettinyt, miten niin mukava tyyppi on päätynyt Don Corneolle töihin, mutta selvisihän se lopulta. Voisin kuvitella, että Lesliellä on roolia myös myöhemmissä peleissä. Toivottavasti hän jossain vaiheessa löytää taas rakkaansa.

Mutta siinäpä se näiltä kahdelta päivältä. Sivutehtävät ovat nyt kasassa ja seuraavaksi on aika jatkaa juonessa eteenpäin. Loppurytinöitä kohti siis.

Seuraa myös somessa!

Viimeinen osa pelipäiväkirjaa Final Fantasy VII Remaken parissa. Matka on tullut päätökseen ja se on ollut melkoinen. Vähän kuin olisi vuoristoradassa vetänyt. Tässä osassa nyt vielä viimeiset fiilistelyt ja sekavat ajatukset pelikokemuksesta.

Tämä pelipäiväkirja on nopeasti kirjoitettuja höpinöitä omista tuntemuksista ja ajatuksista, joita peli on herättänyt niin sanotusti lennossa. Luvassa ei ole syvällisiä pohdintoja, vaikka tässä viimeisessä osassa kysymyksiä esitänkin.

Lue myös aikaisemmat osat:

Final Fantasy VII Remake -päiväkirja osa 1
Final Fantasy VII Remake -päiväkirja osa 2
Final Fantasy VII Remake -päiväkirja osa 3

Tämä viimeinen osa sisältää spoilereita aivan pelin loppuun asti.

19.4.2020 - Nousu korkeuksiin

Ylös on pitkä matka. Tosin tällä kertaa tykkäsin tästä kapuamisesta Shinran pääkonttorille. Alkuperäisessä pelissä en osiosta niin välittänyt, mutta tässä oli huomattavasti kivempi ja monipuolisempi.

Missasin tosin yhden arkun, ja se jäi vähän syömään naista. Seuraavalla kerralla tutkin tarkemmin, miten sen luokse oikein pääsee.

Niin, aion totisesti pelata pelin uusiksi. Ihan vain jo siksi, että sain selville, että tässä on deittimekaniikat! Siis elämässäni ekaa kertaa päädyin (uni)treffeille Aerithin kanssa. Alkuperäisessä sain aina Tifan. Tämä siis täytyy korjata ja ensi kerralla teen kaikkeni, että pääsen näkemään Tifan kohtauksen.

Mutta niin. Takaisin asiaan.

Oli tosi jännittävää kavuta ylös auringon laskiessa. Tunnelma oli vain niin mahtava ja maisemat myös. Ei tietysti voi sanoa, että olisi mitenkään hilpeää katsella romahtanutta Seiskasektoria mutta järisyttävää se oli. Tykkäsin!

Pääsin aina sinne Shinran konttorille asti. Sisään tunkeuduttiin tällä kertaa parkkihallin kautta, vaikka Barret olisi halunnut rynniä pääovista. Tosin ottaen huomioon, mikä häslinki saatiin aikaan myös tällä taktiikalla, olisi kai ollut ihan se ja sama käyttää sitä pääovea.

Yllättävää kyllä aulassa saatiin olla ihan rauhassa, vaikka parkkihallissa sotilaita riitti. Oli tosi hauskaa seikkailla Tifalla pitkin kattolamppuja! Olinkin odottanut, koska saadaan Tifalla pelattava osuus, joten oli tosi kiva, että sellainen oli oikeasti mahdutettu peliin.

Toivoisin, että seuraavassa osassa saisi valita, kenellä juoksee kartalla. Mielestäni on ollut vähän tylsää, että melkein koko ajan on ollut pakko pelata Cloudilla.

Kiritin vielä rappuset ylös kerrokseen 59. Muistelin, että alkuperäisessä pelissä portaikossa oli jotain rompetta, joten ajattelin sen olevan hissiä parempi vaihtoehto. Väärin ajateltu! Hirveä urakka vain ja kaiken lisäksi hahmot väsyivät matkalla, eikä Cloud jaksanut juosta vaan lopulta madeltiin jo tosi hitaasti. Toisaalta tämä oli realistista ja jossain määrin myös kiva kokea. Seuraavalla pelikerralla tosin käytän suosiolla sitä hissiä.

Illalla oli vielä pakko pällistellä Shinran pääkonttoria lisää. On kyllä hulppea mesta!

Tuli vain vähän tyhmä olo, kun kävelee siellä kuin museossa, vaikka on kiire pelastamaan Aerithia. En silti voinut itselleni mitään. Oli vain pakko ihastella kaikkea.

Illan pelisessio päättyi siihen, että ryömittiin miesten vessan kautta ilmastointikanavaan salakuuntelemaan Shinran pääjehujen keskustelua.

Hemmetti, että Hojo on karmea. Siis aiemmin sain kylmiä väreitä Heideggeristä, mutta Hojo vie kyllä ehdottomasti voiton. Oikeasti Reeve on ainoa, joka tästä sakista herättää sympatioita.

Ja Palmer on muuten varmasti nähnyt Sephirothin! Ei sitä suoraan sanottu, mutta hyvin vahvasti annettiin rivienvälistä ymmärtää. Saa nähdä, onko se oikea Sephiroth, jonkinlainen aave vai Jenova. Jännittää!

20.4.2020 - Hojon kauhujen kammio

Matka jatkui Hojon labraan. Käytännössä se tarkoitti, että kaikki hieno jäi taakse ja saavuimme kauheuksien valtakuntaan.

Ei todellakaan mikään miellyttävä mesta! Koko ajan on tosi epämiellyttävä fiilis, enkä oikeastaan haluaisi ottaa askeltakaan eteenpäin.

Mutta tapahtumat olivat kyllä mielenkiintoisia! Hojo ei onneksi nyt ainakaan suoraan sanonut, että olisi yrittänyt parittaa Aerithin ja Nanakin perinteisin menetelmin, vaikka Shinran kokouksessa pohdiskeli jälkeläisen hankkimisia Aerithille ja jotain lajien välistä risteytystä. Toisaalta ehdotti myös jotakuta Soldieria potentiaaliseksi isäksi.

Mitään paritusriittejä ei nähty, ja hyvä niin. Saatiin Aerith pelastettua ja Nanaki liittyi myös mukaan joukkoon. Hänellä ei voi pelata, minkä tiesinkin jo etukäteen, koska näin netissä jokin kökkelimyrskyn asiasta. Ymmärrän kuitenkin ihan hyvin, ettei hän ole pelattava näin loppuvaiheessa peliä. Kenties sitten seuraavassa osassa.

Tavallaan tykkään myös siitä, ettei tiimiä ole saanut nyt itse valita. Kaikilla tulee pelattua tasaisesti eikä tarvitse pohdiskella asiaa.

Ankeuttajien arvoituskin ratkesi vihdoin, vaikken tainnut ihan tarkasti ymmärtää kuiskailijoiden todellista merkitystä. Pitävät kohtalon oikealla linjalla tai jotain? Eh. En kyllä oikein perusta mistään ennaltamäärätyistä kohtaloista, joita ei saa tai voi muuttaa. Se vie pohjan kaikelta tekemiseltä. Miksi tehdä mitään, jos kohtalo on aina sama? No joo, ehkä tästä saadaan vielä tarkempaa tietoa.

Saatiin myös tietää, että Wedge on järjestänyt meille kyydin pois Shinra-tornin katon kautta. Alkaa näyttää siltä, että Wedge jopa saa elää. Toivottavasti. En kestä, jos tässä käy toisin!

Pitäisi päästä sitten sinne katolle, mutta jumahdin johonkin Hojon kokeelliseen Jenova-kammioon, jonne Sephiroth ilmestyi riehumaan.

Herran näkivät ilmeisesti tällä kertaa myös muut kuin Cloud ja saipa hän ihan oikeaa vahinkoa tilaankin aiheutettua, mikä viittaisi siihen, että hän on hyvin todellinen. Toki kyse voi silti olla Jenovasta.

Ei voi tietää. Mutta haluan tietää! Kuinkahan paljon tässä pelissä ehditään asiasta paljastaa?

En ehtinyt tänään selvittää tietä ulos kauhukammiosta, joten se jää huomiselle. Suorastaan hämmentää, miten paljon näihin loppujuttuihin menee aikaa. Toisaalta arvostan, että peliin on oikeasti panostettu ihan joka kohdassa ja tekemistä riittää.

21.4.2020 - Loppu hyvin, kaikki... MITÄ IHMETTÄ!?

Sain Jenova-kammion rämmittyä läpi. Ei ehkä ollut mitään suosikkipaikkoja tässä pelissä, jotenkin niin älyttömän ahdistava mesta, ettei mitään rajaa.

Sen jälkeen päästiin Shinran normaalimpiin tiloihin ja seuraamaan Jenovan limavanaa yläkerrokseen. Kyllä, limavanaa. Ainakin alkuperäisessä oletin punaisen vanan olleen verta, mutta tällä kertaa ei veristä menoa nähty (ehkä se olisi nostanut ikärajan liian ylös?). Isäpappa-Shinrakaan ei ollut Masamunella seivästettynä paikallaan vaan roikkui parvekkeen reunalta, josta hänet piti sitten mennä pelastamaan.

Ukko kävi tietenkin uhkailemaan, mutta sai äkkiä Masamunesta kuitenkin. Olen edelleen hämmennys tästä Sephirothista, joka aina välillä ilmestyy paikalle ja sitten katoaa.

Nyt kaikki kuitenkin näkivät hänet ja yksi tiimin jäsenistä otti myös osumaa Masamunesta sen verran tehokkaasti, että hetken jo ehdin luulla, että kuolo korjasi hänet.

Lisätty Jenova-taistelu oli hieno mutta mietin, oliko se turha. En tiedä. Toisaalta se loi vaikutelmaa, että ollaan ehkä sittenkin JENOVAn eikä oikean Sephirothin kanssa tekemisissä. Varsinkin, kun vihollisen nimi oli Jenova Dreamweaver. Jenovasta selitettiin lopulta aika vähän, joten mietin, miltä hän ylipäätään näyttäytyi sellaisille pelaajille, joille alkuperäinen peli ei ollut tuttu.

Ja ylipäätään pohdin tuota lopun osalta!

Kaikki meni moottoripyöräilyyn asti aika samalla tavalla kuin alkuperäisessä pelissä. Oikeasti luulin, että se kuusipyöräinen hirviölaite oli loppubossi (olipa muuten karsea bossi ainakin, allekirjoittaneen painajainen, kun olen muutenkin huono näissä moottoripyöräilyjutuissa). Mutta olin pahemman kerran väärässä, koska sen jälkeen juttu meni melkein yhtä hapokkaaksi kuin Final Fantasy VIII:n aikapuristushommelit konsonaan.

(Pelin lopusta ei muuten voinut ottaa kuvakaappauksia, joten pärjäillään ilman.)

Pahaa pelkään, että tässä ollaan uusi aikamatkustustarina nimittäin saamassa. Varma en tietenkään voi olla, koska ei sitä suoraan sanottu, mutta epäilyksiä heitettiin ilmaan kyllä nyt reilusti.

Ne pahuksen ankeuttajilta näyttävät kuiskutteluhirviöt ovatkin jotain tulevaisuudesta tulleita kaapuhemmoja, joiden tehtävä on pitää kohtalo oikealla kurssilla. Mutta mehän annoimme niille köniin samalla, kun ne väläyttelivät tärkeitä tulevia kohtauksia alkuperäisestä pelistä.

Tämän jälkeen piti sitten taistella Sephirothia vastaan ja herran jutut olivat kyllä sellaista soopaa, ettei siitä ottanut mitään tolkkua. Vähän tuli fiilis, että hän on joko käynyt tulevaisuudessa ja palannut menneisyyteen tai nähnyt, mitä tulee tapahtumaan ja yrittää sen estää. Kuoleman hän on jo ainakin voittanut. Taistelusta tuli myös vahvat Advent Children -fiilikset, mistä en erityisemmin pitänyt. Olen tykännyt siitä, että tässä pelissä oli niin erilainen tunnelma kuin Advent Childrenissä.

Noh, sitten tässä vielä väläytelliin Zackia, joka on Cloudin kanssa palaamassa Midgariin. Peli käytännössä loppui siihen, että tämän hetken Cloud ja kumppanit kävelivät pois Midgarista ja ohittivat menneisyyden Zackin ja Cloudin. Oliko se vain kaiku menneestä vai onko tässä nyt kaksi toisiinsa limittyvää aikajanaa? Heräävätkö kuolleet henkiin? Biggs ainakin näytti sittenkin olevan elossa. Entä eikö Aerith kuolekaan, kun kohtalon suojelijat on niitattu?

Ja jäikö Roche turhaksi hahmoksi? Nythän häntä ei näytetty kuin ihan vähän! Entä se mesta Seiskasektorin alla? Mikä sen tarkoitus lopulta paitsi pitkittää peliä?

Emme voi tietää! Sekavaa! Kummallista! Enkä tiedä, tykkäänkö vai en. Täytyy pyöritellä ja pohdiskella tätä, koska juuri nyt en vain kykene muodostamaan selkeää mielipidettä.

Kerro kommentilla, mitä ajattelit lopusta. Ja jos et ole pelannut alkuperäistä, kerro miten se avautui? Tämä kiinnostaa tosi paljon.

Seuraa myös somessa!

Tänään on vuorossa pitkästä aikaa vieraskynäpostaus. Sain näppäimistön äärelle kirjailija ja pelaaja Skessa Kaukamaan, joka rakastaa fantasiamaailmoissa seikkailemista monella tasolla. Skessa kertoo meille omista pelikokemuksistaan, jotka ovat johdattaneet hänet inspiraation ja ystävyyden äärelle.

Anna K.

Oli karkkipäivä. Odotin malttamattomana isääni töistä kotiin, sillä hän tulisi kaupan kautta. Harmikseni isäni oli kuitenkin joutunut jäämään ylitöihin, vaikka minun karkkihammastani kolotti jo niin vietävästi.

Vaan vihdoin kuului isäni auton ääni. Juoksin häntä ovelle vastaan ja sain paljon odottamani karkkiaskin. Kiitin ja kipitin sohvalle pienen rasiani kanssa, mutta tuskin ehdin saada sitä auki, kun näin isäni kantavan sisälle karkkiaskia paljon suuremman ja kiinnostavamman pahvilaatikon, nimittäin pelikonsolilaatikon! Minun oli jälleen aika toimia testipelaajana markkinoiden uusimmalle konsolille – mahtavaa!

Reilut kolmekymmentävuotta myöhemmin minulla on taas kerran karkkipäivä, kun lataan uutta peliä rakentamalleni PC:lle. En voi olla miettimättä, että elämässä on kahdenlaisia ”The Hetkiä”. Toinen on uuden pelin lataaminen. Ja toinen on, kun kyseinen peli tulee pelattua loppuun. Näiden ”The Hetkien” väliin mahtuu kuitenkin jotain vieläkin suurempaa. Koko elämän pituinen seikkailu, jonka pelihahmoni minulle tarjoaa – valitsemassani maailmassa.

Elämä on tässä ja nyt

Olen koko pitkän ikäni saanut kuulla tai lukea siitä, kuinka elämä menee hukkaan ihmisillä, jotka pelaavat paljon. Elämän täytyisi oletetusti perustua meidän todelliseen maailmaan eikä sitä saisi tuhlata viettämällä kallisarvoista ja ainutlaatuista aikaansa virtuaalisissa maailmoissa.

Mutta entä jos reaalimaailmalla ei ole tarjota niitä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä? Niin kallisarvoinen kuin elämä onkin, niin eikö se tulisi elää täysin rinnoin tavalla, jolla siitä eniten nauttii. Elämä on tässä ja nyt – myös pelimaailmoissa.

Loppujen lopuksi meidän todellinen maailmamme on karumpi paikka kuin mitä moni pelimaailma. Kuinka ihmiset edes voivat pysyä täysissä järjissään tässä maailmassa, jossa kaikkein pahimmat julmuudet ovat arkipäivää ja hurjimmat kauhuskenaariot käymässä toteen… Jos tahdot elää onnellista elämää, joudut sulkemaan mielesi ulkopuolelle arviolta 80 % siitä, mitä maailmassamme tapahtuu.

Millä tavalla eletty elämä eroaa pelimaailmoissa vietetyistä tunneista? Kun suljet todellisen maailman ulkopuolellesi ja pääset toisaalle, valitsemaasi maailmaan.

Pelimaailmaan, jossa unelmat käyvät toteen ilman, että se olisi yhtikäs mitään pois joltakulta toiselta. Minulle pelaaminen on yksi tapa toteuttaa unelmiani. Elää toisenlaista elämää, johon todellinen maailma ei tarjoa mahdollisuuksia, mutta jota kaipaan. Pelaaminen on tapa matkustaa ja nähdä erilaisia maisemia. Rauhoittua, rentoutua, viettää hyvää aikaa – ja inspiroitua.

Olen inspiroitunut pelien kautta mm. piirtämisen ja kirjoittamisen suhteen. Nekin ovat niin ikään olleet lapsesta saakka rakkaita harrastuksiani pelaamisen ohella, mutta vasta aikuisiällä ymmärsin yhdistää nämä kaikki, kun ryhdyin piirtämään ja kirjoittamaan pelihahmojeni inspiroimana.

Lopulta fan fiction -tarinat johdattelivat minut luomaan jopa aivan oman ja ainutlaatuisen fantasiamaailman, johon sijoittuvasta kirjasarjastani ilmestyi ensimmäinen osa heinäkuussa 2019 ja toinen osa ilmestyy syksyllä 2020.

Qyamian kirjat -kirjasarjani tarjoilee oman näkemykseni örkeistä, haltioista, epäkuolleista ja lohikäärmeistä. Suurimmat inspiraationlähteeni ja muusani ovat olleet The Elder Scrolls -pelisarja ja World of Warcraft. Rakastan örkkejä, joten nämä pelimaailmat ovat tarjonneet minulle jotain sellaista, mitä meidän todellisesta maailmastamme on mahdotonta löytää – mutta jonka olen saanut tuoda osaksi myös todellista elämääni kirjoittamisen kautta.

Kun pelihahmosta tulee paras ystävä

On ystäviä – ja on ystäviä. Kun oma maailmankatsomus poikkeaa valtavirrasta, muuttuvat ihmissuhteet monesti varsin kimuranteiksi. Olen aina ollut perusluonteeltani sosiaalinen, mutta ajautunut kuitenkin yksinäiseksi sudeksi… tai örkiksi.

Jo lapsena pelaaminen opetti minulle tietyllä tapaa paljon ihmisen perusluonteesta. Olin se paras kaveri aina silloin, kun meiltä kotoa löytyi uusin testikäytössä oleva pelikonsoli tai pelikone. Nykyisin viihdynkin parhaiten yksin – ja toki myös puolisoni kanssa. En juurikaan kaipaa elämääni ystäviä, ja yksinäisyys on täysin tietoinen oma valintani. Onhan minulla kuitenkin pelit!

Leikilläni (no oikeastaan ihan tosissani) olen tuuminut, että mikäli tahtoisin IRL-ystävän, niin hän olisi TES-pelihahmoni Ilzkaal, tutummin Ilzu. Hänen kanssaan viiletän pitkin Tamrielia Skyrim ja The Elder Scrolls Online -pelien parissa. Nämä pelit mahdollistavat pitkälle suunnitellun oman pelihahmon ja olenkin luonut molempiin peleihin seurakseni ikään kuin ”saman hahmon”. Ilzu on täydellinen, enkä kaipaa näihin peleihin enää toisenlaisia, muilla ominaisuuksilla varustettuja pelihahmoja.

Pelien lisäksi Ilzu seikkailee useammassakin kirjoittamassani fanficissä. Meidän yhteinen matkamme juontaakin juurensa ajoille, jolloin en vielä pelannut TES-pelisarjaan kuuluvia pelejä, vaan örkkeilin muissa maisemissa.

Alkujaan Ilzu oli fantasiaelokuviin perustuviin fanficceihin luomani hahmo, jonka kanssa lopulta pakenin Tamrieliin.

Nuo vuodet ”ennen Tamrielia” olivat minulle hyvin raskaita. Niinä aikoina tuli todistettua sekin ihme, että pelihahmo voi todellakin olla lopulta se kaikkein paras ystävä, joka pelastaa koko elämän. Pelien positiivista vaikutusta pelaajien elämään ei saisikaan koskaan aliarvioida.

Ihan oikeita ihmisiä

Toisinaan netissä törmää artikkeleihin, joissa kerrotaan todella koskettavia tositarinoita siitä, minkälaista elämää pelaajat viettävät pelien parissa ja siellä pelimaailmoissa.

Maailmastamme löytyy jopa sellaisiakin pelaajia, joille pelimaailmat ovat tarjonneet ainoan mahdollisen tavan liikkua, nähdä arkisen kotinsa ulkopuolelle ja kohdata oikeita ystäviä. Sitä voi olla monen ”ei pelaavan” vaikeaa käsittää, mutta pelaajana tällaisten asioiden arvon pystyy kyllä helposti ymmärtämään. Kuinka paljosta siis saammekaan olla kiitollisia erilaisten pelien kehittäjille!

Online-pelit mahdollistavat aidot ihmiskontaktit pelimaailmoissa. Se tuokin pelaamiseen aivan uusia ulottuvuuksia, kun pelin tiimellyksessä voi kohdata ihan oikeita ihmisiä. Vaikka itse pelaankin paljon yksikseni, en voi kuitenkaan väittää, ettenkö minäkin kaipaisi heitä – sielunsisariani.

Tiedän, että jos jostain voin kaltaisiani otuksia löytää, niin nimenomaan pelimaailmoista. Yksi suosikkipuuhistani onkin asettua johonkin päin Tamrielia tai Azerothia ja jäädä aloilleni katselemaan muiden pelaajien hahmoja. Saatan seurata pitkäänkin, kuinka ohitseni juoksee örkkejä – ja miettiä samalla keitä ovat ihmiset näiden hahmojen takana.

Toisinaan tällaiset hetket johtavat kontakteihin muiden pelaajien kanssa, mutta yleensä saan seurata muiden menoa kaikessa rauhassa yksinäni. Se sopiikin minulle loppujen lopuksi ihan hyvin.

Heti jos siirrytään NPC-hahmojen seurasta muiden pelaajien seuraan, kasvaa riski törmätä hyvinkin kunnianhimoisiin pelaajiin. Sen jälkeen ei enää riitä, että räiskin sauvoineni ja jousipyssyineni ”kunhan nyt vähän sinne päin” meiningillä, koska porukassa pelatessa vaatimukset luonnollisestikin kasvavat.

Viihdyn toisten pelaajien seurassa niin pitkään, kun ei tarvitse taistella. Tietysti aloittelevia pelaajia kohdatessani autan heitä tarvittaessa mielelläni myös taisteluissa, sillä tällöin omat suorituspaineeni eivät nouse liian ylös, kun tiedän apuni olevan varmasti hyödyksi.

Kertyneistä kymmenistä pelivuosistani huolimatta en ole kehittynyt peleissä miksikään mestaritaistelijaksi, sillä se ei ole ollut koskaan tavoitteeni.

Pelimaailmoissa minua kiinnostavat taisteluja huomattavasti enemmän tarinat, hahmot ja maisemat. Näiden suhteen pelit ovatkin kehittyneet nykypäivänä ilahduttavan paljon, kun lapsuuden 2D-tasohyppelypelit ovat vaihtuneet MMORPG-peleihin ja yksinpelattaviin roolipeleihin, joiden 3D-grafiikat tarjoavat tänä päivänä jo henkeäsalpaavat mahdollisuudet maisemamatkailuun erilaisissa pelimaailmoissa.

Luon pelihahmoistani seikkailijoita, en sotureita. Aivan kuten olen itsekin oman elämäni örkki, tarinoiden luoja ja jopa tuntureiden valloittaja – aina silloin, kun innostun oikein tosissani elämään ihan IRL.

Pelaamisiin!

Skessa Kaukamaa

Skessa Kaukamaata voit seurata Twitterissä, Instagramissa ja hänen blogissaan Tarinasta kirjaksi. Suosittelen myös lämpimästi tutustumaan hänen kirjaansa Zequera Kätketty.

Anna K.

Final Fantasy VII Remake on ollut tämän vuoden juttu. Ainakin minulle. Ehkä myös sinulle. Pelin myötä innostuin elvyttämään vanhan harrastukseni ja aktivoiduin taas fanifiktion kirjoittamisen parissa. Niin paljon, että laitoinpa jotain myös kansien väliin.

Alta voit katsoa videon, jossa puhun tästä ficciprojektista ja sivuan samalla indiekirjojen tekemistä.

Videoon liittyviä linkkejä:

Ficcikirjasto

Ficcikirjasto: Projekti S. R. -ficci

Ficcikirjasto: Viettelys -ficci

Kansien tekijä: Andromeda (@lockhartstrum)

Kristallimaailma

Tällä viikolla saatiin odotettuja uutisia. PlayStation 5 julkaistaan jo tämän vuoden marraskuussa, mutta itselleni kolahti enemmän konsoliin liittyvä peliuutinen; saimme vihdoin ensimmäisen trailerin Final Fantasy XVI:sta. Tänään poraudun tuohon traileriin ja avaan ajatuksia, joita se minussa herätti.

Final Fantasy XVI:lla ei ole vielä julkaisupäivää, mutta hieman muuta tietoa meille on kuitenkin annettu. Tuottajana toimii Final Fantasy XIV:n pelastanut Naoki Yoshida, joka on työskennellyt myös Dragon Quest X:n parissa. Ohjaajaksi on puolestaan valittu myös Final Fantasy XIV:n taustajoukoista tuttu Hiroshi Takai, jonka aiemmasta historiasta löytyy mm. The Last Remnant (joka varmaan allekirjoittaneen pitää nyt vihdoin oikeasti pelata vuosien haaveilun jälkeen).

Vaikka pelin tuottaja ja ohjaaja ovat niittäneet mainetta FFXIV:n parissa, pelisarjan kuudestoista osa ei ole onlinepeli vaan yksin pelattava roolipeli. Se ilmestyy yksinoikeudella PlayStation 5:lle, mikä on kaiketi herättänyt jo osassa faneja hieman närää.

Haaveilua uudesta pääsarjan pelistä

Chocoboratsastajia

Nyt tulee tunnustus. Olen haaveillut Final Fantasy XVI:sta siitä asti, kun kävi ilmi, että Final Fantasy Versus XIII muutettiin Final Fantasy XV:ksi.

Voi kenties sanoa, että asenteeni oli väärä, mutten koskaan ollut kiinnostunut Noctisin seikkailuista... eikä se lopulta ilmestyessään tyydyttänyt minun Final Fantasy -tarpeitani. Siksi katseeni on jo vuosia ollut tulevaisuudessa ja haaveita on kasaantunut mielen perukoille suoranainen pino.

Kirjoitin näistä haaveista kokonaisen postaussarjan viime vuonna. Voit halutessasi käydä tutustumassa myös siihen. Vaihtoehtoisesti voit lukea lyhyen tiivistelmän linkkien alta.

Unelmien Final Fantasy XVI

1: Pelin mekaniikat

2: Maailma

3: Tarina

4: Hahmot

Pelin mekaniikoilta toivoin tuolloin, että taistelusysteemi olisi yhdistämä Final Fantasy X:n ja Final Fantasy XII:n systeemeistä. Halusin, että hahmoja voisi vaihtaa kesken taistelun lennossa ja toisaalta, että gambiteilla voisi ohjastaa niitä hahmoja, jotka ovat tiimissä, mutta joilla ei itse sillä hetkellä pelaa.

Final Fantasy XII:n gambit-systeemi

Toivoin myös ammattijärjestelmän paluuta uudella twistillä. Lisäksi haaveilin, että mukaan saataisiin lentävän auton sijaan oikea ilmalaiva sekä chocoboja, joilla olisi isompi merkitys kuin pelkkä kulkuvälineenä toimiminen. Pohdiskelin myös teleporttausmahdollisuutta.

Maailman osalta haaveissani on käynyt Final Fantasy IX:n, Final Fantasy XII:n ja Final Fantasy XIV:n tapainen kokonaisuus. Nuohan ovat kaikki hyvin omanlaisiaan, mutta kaikissa yhdistyvät magia ja tekniikka kiehtovalla tavalla. Niin sanottua avointa maailmaa taas en välttämättä kaipaa.

Maailmaan liittyen toivoin, että kristallit ovat osa kokonaisuutta, samoin moninaiset fantasiarodut ja summonit eli kutsuttavat hirviöt. Nämä liittyvät osin myös pelin tarinapuoleen, jolta halusin siis samoja asioita, mutta lisäksi politiikkaa Ivalice-tyyliin ja seikkailua höystettynä hyvällä romanssilla.

Final Fantasy IX:ssä on varsin moninainen hahmovalikoima

Hahmojen osalta haaveilin, että pelaajan tiimi olisi moninainen ja pelillä voisi jopa olla useampi päähahmo. En haluaisi nähdä enää sen enempää pelkistä miehistä kuin pelkistä naisistakaan koostuvaa tiimiä vaan toivon, että tällä kertaa sukupuolet ovat tasaisemmin edustettuina.

FFIX:n tapaan joukkoon voisi myös mahduttaa sukupuolettoman/muunsukupuolisen hahmon. Lisäksi ajatuksissani on pyörinyt antagonisti, joka ei ole paha ollaakseen paha. Parasta olisi, jos hänen näkökulmastaan katsottuna hän olisi oikea protagonisti, joka taistelee hyvän puolella.

Nähtäväksi jää, kuinka pitkälti FFXVI vastaa unelmakuviini. Lopulliset vastaukset saadaan tietenkin vasta sitten, kun peliä pääsee oikeasti pelaamaan. Väittäisin kuitenkin, että traileri antaa jo osviittaa suunnasta, jonka Square Enix on pelin suhteen ottamassa.

Traileri: väläyksiä maailmasta ja tarinan taustoista

Katsotaanpa sitten, mitä Square meille tarkalleen ottaen kuluneella viikolla tarjoili ihasteltavaksi.

Trailerin yleissävy on synkkä, ehkä synkempi kuin Final Fantasy -sarjassa keskimäärin. Se oli asia, jota en varsinaisesti osannut odottaa, ja siksi aiheutti ehkä eniten nieleskelyä. Nyt muutaman katsomiskerran jälkeen alan olla kuitenkin sinut asian kanssa, ja uskon, että pelimaailmasta löytyy myös valoisempia ja värikkäämpiä piirteitä, kun sitä avataan enemmän.

Fiiliksiä vanhemmista Final Fantasyista

Pelin päähahmo nuorena

Värimaailma tuo minulle tällä hetkellä mieleen Final Fantasy Type-0:n. Tätä mielikuvaa myös vahvistaa verisyys, mikä ei ole sekään tyypillistä pääsarjan peleissä.

Chocobot olivat hyvin edustettuina jo trailerissa ja niitä nähtiin myös taistelutilanteissa. Taistelukäytössä chocoboja on toki ollut mukana aiemminkin, ensimmäisenä tulevat mieleen FFXII ja FFXIV, joiden mielenmaisemaa olen aistivinani tässä pelissä. Jälkimmäinen ei olisi ihmekään, kun ottaa huomioon, ketkä toimivat pelin kehityksen johtohahmoina.

Selvää lienee myös se, että sarjassa pitkään jatkunut futuristinen linjaus jää nyt ainakin yhden pelin ajaksi jäähylle ja palataan ikään kuin juurille, sinne fantasiapuolelle. Viimeksi selkeän pseudokeskiaikaa on näytetty FFIX:ssä, jossa korkeinta teknologiaa edustavat puiset ilmalaivat (jos ei lasketa Garlandin avaruusalusta, mutta se tulee maailman ulkopuolelta, joten...).

Vaikka minulla ei ole mitään futuristisia fantasiamaailmoja vastaan, sydämessä kävi lämmin ailahdus, kun huomasin linjan olevan tällä kertaa erilainen. Olen kaivannut omien suosikki-Finalieni tyyliä, ja nyt olen haistavinani sen ilmassa. Kun pääsin trailerin synkkyyden ylitse, tuli oikeastaan varsin kotoinen olo.

Pelissä lienee silti myös tuoreempia tuulahduksia. Taistelusysteemi vaikuttaa olevan moderni eikä perinteiseen rivitanssiin ole paluuta. Äkkiseltään näyttäisi siltä, että ote on toimintapainotteinen ja Final Fantasy XV:n suunnalta on tulossa ainakin vaikutteita. Luotan kuitenkin siihen, että taisteluiden osalta on luvassa uuttakin eikä systeemi varmasti tule olemaan täysi kopio edeltävästä pelistä.

Kristallit ja kutsuolennot tärkeässä roolissa

Shivan jääkristalleja

Kristallit ovat olleet osa Final Fantasy -mytologiaa sarjan ensimmäisestä pelistä asti. Niiden merkitys tarinan kannalta on vaihdellut, mutta vähintäänkin niihin viitataan jokaisessa pääsarjan pelissä. Tämän ensimmäisen trailerin myötä on selvää, ettei FFXVI tee tässä asiassa poikkeusta.

Trailerilla esitetään pelin tunnuslause, joka saattaa esitellä myös pelin teemaa.

The Legacy of the crystals has shaped our history for long enough.

Näen tämän selkeänä viittauksena siihen, että maailma rakentuu kristallien voiman ympärille. Veikkaukseni on, että näitä kristalleja on vähintään neljä, yksi kullekin elementille. Syystä tai toisesta tämä kristallien vaikutus maailmaan ei ole kaikkien mieleen vaan ainakin osa kuolevaisista haluaa irrottautua niiden otteesta. Samalla kuitenkin trailerista käy ilmi, että ilman alueen "äitikristallia" ei ole mahdollista suojautua jonkinlaiselta vitsaukselta. Kristallit ovat siis maailmalle ja sen asukkaille tärkeitä.

Tästä päästään toiseen seikkaan, joka trailerilta nousee mielestäni selkeästi: kutsuolentoihin eli summoneihin. Ne ovat kulkeneet sarjassa mukana sen kolmannesta osasta lähtien. Kutsuolennot ovat hirviöitä, joita pelaaja voi yleensä kutsua avukseen taistelutilanteessa. Useimmiten ne kuitenkin pitää ensin ansaita, jotta niitä voi käyttää. Toisinaan myös vain osa pelattavista hahmoista pystyy ylipäätään hirviöiden kutsumiseen.

Shiva

Final Fantasy XVI:n kutsuolennoista käytetään nimitystä eikon ja niillä jokaisella on ilmeisesti oma kutsujansa, dominantti. Traileri esitteli meille neljä eri eikonia: Shivan (jää), Titan (maa), Phoenixin ja Ifritin (tulta kumpikin).

Kutsuolentojen nimistä voi melko varmasti päätellä, ettei FFXVI ole FFXII:n tavoin Ivalice-maailmaan sijoittuva peli, vaikka sitä jotkut ovat ehtineet spekuloida. Ivalicella kutsuolennoista käytetään eri nimiä kuin muissa Final Fantasy -maailmoissa. Esimerkiksi jääkutsuolento ei Ivalicella ole Shiva vaan Mateus.

Pelin trailerista käy ilmi, että saman elementin eikonien ei pitäisi voida esiintyä yhtä aikaa. Silti Phoenix ja Ifrit ilmestyvät samaan taisteluun. Kyseessä on siis maailmassa epätyypillinen tapahtuma, joka varmasti kytkeytyy pääjuoneen. Tähän viittaa myös se, että heti trailerin alussa päähahmo nähdään miesjoukossa, jonka tehtävänä on tappaa Shivan dominantti. Oma veikkaukseni on, että elementtikristallit ja kutsuolennot liittyvät vahvasti toisiinsa.

Hahmot vähemmällä huomiolla

Päähahmo vanhempana versiona

Siinä missä traileri esitteli mielestäni vahvasti pelin teemaa ja tarinan taustoja, hahmoille annettiin hieman vähemmän tilaa. Heidän roolinsa ei missään nimessä ollut merkityksetön, mutta ei voi sanoa, että heistä olisi ainakaan paljastettu tässä vaiheessa liikaa.

Pelin päähahmosta emme tiedä vielä edes nimeä. Hän on tummahiuksinen nuorimies, joka käyttää aseenaan miekkaa ja ilmeisesti myös kutsuolennoilta saatavia kykyjä, mikäli trailerin taistelupätkiä tulkitsin oikein. Olin näkevinä ainakin Phoenixin siivet ja Titanin nyrkin.

Päähahmo esitetään lisäksi myös toisen tärkeän hahmon, Joshuan, kilpenä ja suojelijana. Joshua on söötti pikkupoika. Hän on alueen hallitsijan lapsi muttei jostain syystä saisi poistua kotoaan. Trailerissa hänet näytetään kadulla nauramassa hopeahiuksisen tytön seurassa, kunnes hänet viedään takaisin kotiin.

Joshua, mahdollinen Phoenixin dominantti

Myöhemmin Joshua joutuu todistamaan taistelua ja suoranaista tappamista. Hänen päälleen lentää verta, minkä jälkeen hänen silmänsä muuttuvat keltaisiksi. Lopulta Phoenix ilmestyy paikalle. Tämä seikka antaa olettaa, että Joshua saattaisi olla Phoenixin dominantti.

Samassa rytäkässä taisteluun ilmaantuu myös aikuisen miehen kokoinen hahmo, joka kutsuu Ifritin. Trailerin loppupuolella Phoenix ja Ifrit ottavat yhteen.

Tuohon kohtaan liittyen tein mielenkiintoisen havainnon. Ifritin ja Phoenixin taistellessa englanninkielessä trailerissa joku huutaa "herää, Joshua". Sen sijaan japaninkielisessä trailerissa joku pyytää jotakuta lopettamaan, koska kyseessä on pikkuveli. Lauseen suora kääntäminen suomeksi (tai englanniksi) on sikäli vaikeaa, että japaninkielisestä huudahduksesta ei käy ilmi, kuka on puhuja ja keneen viitataan pikkuveljenä.

Tässä kohtaa olisi ehkä helppo huudella käännösvirhettä, mutta jäin miettimään, voisiko oikeasti olla niin, että kumpikin traileri antaa vihjauksen eri asioista. Englanninkielisestä huudahduksesta voi kenties päätellä, että kutsuolennon kutsuminen paikalle vie kutsujan jonkinlaiseen transsiin. Tuosta tilasta joku (päähahmo?) haluaa herättää Joshuan. Japaninkielinen huudahdus taas paljastanee hahmojen välisen suhteen. Joshua voisi olla huudahtajan pikkuveli tai kenties päähahmon velipuoli.

Hopeahiuksinen tyttö, mahdollinen Shivan dominantti

Muina hahmoina trailerissa nähdään päähahmon seurassa olevat sotilaat sekä pari korkeammassa asemassa olevaa henkilöä, jotka selvästi pohtivat maailmantilannetta ja oman valtion sotilaallista asemaa.

Lisäksi päähahmo pääsee taistelemaan ilmeisesti vieraan keisarikunnan dragoon-sotilasta vastaan, mikä voi olla viittaus siihen, että erilaisia taisteluammatteja hyödynnetään tässä pelissä.

Tärkeäksi hahmoksi epäilen kuitenkin hopeahiuksista tyttöä, joka nähdään pikaisesti Joshua seurassa. Siinä missä Joshua pukeutuu punaiseen ja osaa parantaa päähahmon käden, mikä lienee viittaus Phoenixiin, tyttö on puettu valkoiseen sinisillä yksityskohdilla. Hänen kaulassaan myös jäähilettä muistuttava riipus. Veikkaan siis, että kyseessä on Shivan dominantti, jota trailerin alussa ollaan jahtaamassa.

Sykähtelevää odotusta

Ifrit ja Phoenix

Final Fantasy XVI:n logo antaa olettaa, että kyseessä on taistelu Phoenixin ja Ifritin välillä. Toisaalta tunnuslauseesta voi päätellä, että tähän taisteluun liittyy myös kuolevaisten kapina kristalleja vastaan. Puhutaan siis eeppisen mittakaavan yhteenotosta, mikä on tyypillistä sarjan peleille.

En voi mitään sille, että hype nostaa tällä kertaa päätään pelottavan nopeasti. Tekijätiimi vaikuttaa unelmalta, asetelmat ovat hykerryttävät ja teemat kolahtavat täysillä. Traileri vie mielikuviani omien suosikki-Finaleiden suuntaan (paitsi taistelun osalta), joten sen katsominen saa vatsanpohjan kuplimaan.

Äkkiseltään sanoisin, että tämä on sitä Final Fantasya, jota olen vuosia odottanut. Tulevat vuodet näyttänevät, olenko oikeassa vai haaveilenko yhä.

Mitä ajatuksia sinulle heräsi trailerista? Oletko jo kehittänyt omia teorioitasi? Hypettääkö vai hermostuttaako?

Xenoblade Chroniclesit ovat pelejä, joita voi pelata melkein ähkyyn saakka. Suurin osa vuodestani 2018 vierähti Xenoblade 2:n parissa ja tänä vuonna pelasin sarjan aloitusosaa myös puolet vuodesta. Nyt kun molemmat ovat takana, voin todeta, että jälkimaku on hyvä ja voisin ottaa lisää samantyylistä pelattavaa.

Tämä postaus sisältää spoilereita Xenoblade Chronicles -pelien jatkumosta. Spoilerit ovat sinällään lieviä, mutta jos haluat välttää ne, pelaa pelit ennen lukemista.

Tulin pelisarjan pariin varsin myöhään eli kakkososan ilmestyessä. Kun ensimmäinen Xenoblade ilmestyi vuonna 2011 Wiille, ei minulla ollut mahdollisuutta sen pelaamiseen. Siksi päädyin tällaiseen käänteiseen järjestykseen. Tosin ennen kuin pelasin kumpaakaan, ehdin katsella Xenoblade Chronicles X:n puolison pelaamana.

Hämmentävästi olin onnistunut myös säästämään itseni isommilta spoilereilta pelien tarinoiden suhteen, joten kokemus mielenkiintoinen. Erityisen kiintoisaksi koin sen, miten ensimmäinen ja toinen osa linkittyvät toisiinsa. Vaikka alkuun vierastin ajatusta, pohdinnan jälkeen se on ehkä kivoin juttu vähään aikaan.

Tyypillisen hidasta kerrontaa ja vihjeiden viljelyä

Xenoblade Chroniclesin maailma muodostuu
veden peittämästä planeetasta,
jonka pinnalla on kaksi valtavaa titaania.
Aikoinaan nämä titaanit taistelivat toisiaan vastaan,
mutta ovat nyt jähmettyneet paikoilleen.
Kummankin päälle on kehittynyt muuta elämää.

Molempien Xenoblade Chroniclesien tarinat ovat ehdottomasti niiden parasta antia (tykkäsin myös X:n tarinasta, mutta koska en pelannut itse, en osaanut siitä yhtä hyvää otetta).

Alku on perinteisen hidas ja keskittyy enemmän esittelemään hahmoja ja maailmaa, jossa he elävät. Informaatiota on paljon eikä sen ahmiminen ole aina helppoa, mutta silti lopulta nautin siitä.

Juonen yksityiskohdat avautuvat hitaasti, mikä on melko tyypillistä japanilaisten roolipelien kerronnassa. Silti vihjeitä todellisesta tilanteesta viljellään rivien väleissä.

Näiden vihjeiden huomaaminen ei vain aina ensimmäisellä pelikerralla ole helppoa. Koin kuitenkin, että ensimmäisessä osassa osasin huomioida niitä paremmin kuin toisessa. Tosin, jos olisin pelannut pelit oikeassa järjestyksessä, tilanne olisi saattanut olla juuri päinvastoin.

Tavallaan haluaisin nyt pelata uusiksi myös kakkososan ja tarkastella sitä vihjailu mielessä. Olen melko varma, että minulta jäi lukuisia pieniä yksityiskohtia huomaamatta ihan vain sen takia, että kaikki tuolloin uutta ja erikoista. Jos minulla olisi loputtomiin aikaa, saattaisin hyvin pelata jopa molemmat pelit toistamiseen.

Fantasiaksi naamioitua scifiä

Xenoblade Chronicles 2:ssa planeetta on peittynyt pilviin,
jonka yläpuolella titaanit elävät.
Jokaisen titaanin päälle on
kehittynyt myös muuta elämää.

Koska en ollut perehtynyt sarjaan ennakkoon, Xenoblade 2 onnistui alkuun hämäämään minua, ja oletin tarinan olevan fantasiaa. Scifi-elementit hiipivät mukaan kuin varkain.

Pelin lopun käänteet loivat jo vahvan kontrastin fantasiaoletusta vastaan. Näitä sitten odottelin ykkösosan kohdalla enemmänkin siinä mielessä, että koska homma alkaa kunnolla kääriytyä auki.

Silti fantasia on vahvasti läsnä Xenobladejen scifissä, ja se on oikeastaan eräs asia, josta erityisesti pidän. Tarinat liikkuvat näiden genrejen rajamaastossa.

Pidän sekä fantasiasta että scifistä, joten niiden yhdistyminen yhteen tarinaan (tai tässä tapauksessa kahteen) on aina hauskaa. Ehkäpä siinä on yksi syy, miksi viihdyn japanilaisten roolipelien parissa. Niissä nimittäin futuristinen teknologia sulautuu osaksi fantasiahenkistä maailmaa yleensä kiehtovalla tavalla, eikä genrerajojen pohtiminen ole aina välttämättä edes merkityksellistä.

Kun muutama sekunti kietoo kaiken yhteen

Suurin täräytys oli kuitenkin se hetki, kun sain myös ensimmäisen Xenobladen pelattua loppuun. Pelisarjan kimppuun käydessä olin siinä uskossa, etteivät pelit ole samaa jatkumoa. Eräs ystäväni tosin hiljattain kertoi minun olevan väärässä, mutten onnistunut silti pelatessani keksimään, miten pelien tarinat voisivat kietoutua yhteen.

Kun yhteys sitten selvisi lyhyessä menneisyysvälähdyksessä, joka on molemmissa peleissä, palikat loksahtivat kohdalleen. "Niinpä tietenkin" -tunne oli hyvin vahva, ja olen iloinen, että sain kokea tämän elämyksen. Jos olisin spoilaantunut siitä, en olisi todennäköisesti innostunut yhtä paljon.

Mielenkiintoista tässä yhteydessä on se, että pelit muodostavat ikään kuin duoversumin, jonka molemmat osat heijastelevat toisiaan. Ehkä voisi myös puhua trioversumista, jos haluaa ottaa huomioon alkuperäisen maailman. Pelien tarinat on tavallaan koottu samoista elementeistä, mutta kumpikin seisoo omilla jaloillaan niin vahvasti, ettei niiden kokemiseen välttämättä tarvitse molempia. Ja silti molemmat kannattaa pelata, koska sen jälkeen voi tarkastella isoa kuvaa ja huokaista.

Ilmeeni, kun palaset loksahtivat kohdilleen.

Onko kosto oikein? Mikä kaikki on sallittua jumalalle ja tarvitaanko vanhan jumalan tilalle uusi? Xenoblade Chronicles nostaa pöydälle isoja kysymyksiä ja jättää pelaajan mielen kihisemään.

Tämä postaus spoilaa sekä Xenoblace Chroniclesin että Xenoblade Chronicles 2:n loppuratkaisua sekä nojaa vahvasti siihen, että lukija tietää, mistä puhutaan. Sinua on varoitettu.

Pari vuotta sitten pohdiskelin, mihin tosimaailman ilmiöihin Xenoblade Chronicles 2 ottaa kantaa.

Nyt ensimmäistä osaa pelatessa huomasin, että hieman toisenlaiset teemat saivat kiinnostukseni heräämään. Toki sodan karmeus välittyy myös tässä pelissä, kun Bioniksen ja Mechonisin asukkaat taistelevat keskenään ilman, että pelaaja oikeastaan aluksi edes ymmärtää syytä.

Kun taistelun syy selviää, peli ottaa lisää kiinnostavuuskierroksia tematiikaltaan. Pidän erityisesti siitä, etteivät asiat ole täysin mustavalkoisia vaan hahmojen motiivit ovat inhimillisiä. Kyllä, myös Mechonisilla asuvan konelajin.

Koston oikeutuksesta...

Monado

Sota kahden titaanin asukkaiden välillä on ikiaikainen ja lähtöisin ajalta, jolloin titaanit itse taistelivat toisiaan vastaan. Vaikka alkuun rinnakkaiselo sujui, myöhemmin matkaan tuli mutkia.

Titaanit jähmettyivät eivätkä niiden henget olleet enää aktiivisessa yhteydessä asukkaisiin, mutta sota ei maailmojen välillä ei päättynyt.

Pelaaja asetetaan pelin päähahmon, Shulkin, housuihin kohtaamaan ylivoimaiselta tuntuva vihollinen. Shulkilla on erikoinen kyky, johon vain harvat ihmismäisen hom-lajin edustajat pystyvät; hän kykenee käsittelemään mechonit (konelajin sotilaat) tuhoavaa miekkaa, Monadoa.

Shulk on kasvanut ympäristössä, jossa mechonien uhka on aina läsnä. Jokainen on menettänyt perheenjäseniä taisteluissa, eikä rauha näytä todennäköiseltä. Kun mechonit tappavat Shulkin ihastuksenkohteen, Fioren, ja vievät hänen ruumiinsa, lopullinen kostonhimo syttyy nuoressa miehessä.

Shulk haluaa heiluttaa miekkaansa tuhotakseen myös sisällään jäytävän tuskan. Sen käsittely lienee helpompaa, kun sen pukee koston verhoon.

Seuraavan kerran kosto nousee teemana esille, kun käy ilmi, että mechonien johtaja lietsoo sotaa menneiden takia. Hän haluaa tuhota Bioniksen asukkaat, koska oli näkemässä sodan alun. Kuolevaiset sukupolvet Bioniksella ovat vaihtuneet, mutta armoa ei suoda. Tällaisena mechonien johtajan motiivit ainakin minulle alkuun näyttäytyivät, ja mieleeni maalautui kuva molemminpuolisesta hyödyttömästä kostonkierteestä.

Vaikka myöhemmät käänteet osoittivat arveluni olevan väärässä, teema on mielestäni pelin alkupuolella silti vahvasti esillä. Ainakin itse jäin pohtimaan koston oikeuttamista puolin ja toisin, uskoa siihen, kuinka se vapauttaa pahojen tapahtumien aiheuttamasta tuskasta. Kosto vähintään osittaisena motiivina tekee myös Shulkista vähemmän kirkasotsaisen päähahmon. Shulkin kiintymys Fioreen aiheuttaa hyvin inhimillisen reaktion, kun Fiore riistetään häneltä.

Pelin loppupuolella Shulk myös nousee kostonkierteen yläpuolelle ja osoittaa mechonien johtajalle kykenevänsä armoon ja anteeksiantoon. Hän haluaa tulla puolitiehen vastaan ja solmia mahdottomalta näyttäneen rauhan. Tässä kohtaa mietin, mitä vielä voi olla edes luvassa, mutta luonnollisesti peli heitti lisää kierroksia juoneen ja käänsi asiat päälaelleen.

... jumalliseen oikeutukseen...

Ensimmäinen kohtaaminen Zanzan kanssa

Kuten sanoin, olin lopulta hieman väärässä pelin teemoituksesta ja pelkästä kostonkierteestä. Kun peli pääsee käännevaiheeseensa, pelaajan päälle ryöpytetään uusia faktoja hurjaa vauhtia. Vanhoja totuuksia kumotaan ja korvataan uusilla sellaisella tahdilla, ettei joka hetki edes meinaa pysyä perässä.

Kaiken ytimessä on mielestäni jumalallinen oikeutus kaikkeen elämään. Jos jumala on luonut maailmassaan kaiken elämän, onko hänellä täysi oikeus käyttää sitä oman mielensä mukaan?

Pelin suurin paljastus, johon viittasin jo edellisessä Xenoblade Chronicles -postauksessani, on lyhyt väläys aivan pelin loppupuolella. Bioniksen sielu on peräisin todellisuudesta, jonka tunnemme. Hänet tunnetaan Zanza-nimisenä jumaluutena Bioniksella ja Mechonisilla, mutta meidän maailmassamme hän oli tieteilijä nimeltä Klaus.

Maan ajauduttua tuhoon, hän käytti laitetta, jolla avata ulottuvuuksien välisiä portteja. Puolet hänestä ja hänen kollegansa imeytyivät Xenoblade Chroniclesin maailmaan. Puolikas Klaus syntyi uudelleen Zanzana, Bionisin sieluna, ja hänen kollegansa Meynethina, Mechonisin sieluna. He siis muodostivat maailman kaksi jumaluutta. Klausin ajatuksena oli luoda ihmiskunnalle uusi mahdollisuus toisessa todellisuudessa, mutta puolikkaana itsestään hän ajautui lopulta oman valtansa hurmoksessa arvostamaan omaa elämäänsä kaiken muun ylitse.

Syy Klausin itseriittoisuuteen on nähdäkseni siinä, että vain puolet hänestä siirtyi toiseen todellisuuteen. Toinen puolisko, se empaattisempi, jäi meidän maailmaamme ja päätti ryhtyä korjaamaan siellä tehtyjä virheitä eräänlaisen supertietokoneen avulla. Tämä puolikas onnistui luomaan Maasta Xenoblade Chronicles 2:n maailman ja hänestä tuli sen Arkkitehti (tai luojajumala, mikäli tarkastelemme pelin japaninkielistä versiota).

Klaus siis käyttää saamaansa jumalallista voivaa kahdessa eri maailmassa kahdella eri tavalla. Hänen toimensa eri maailmoissa toimivat toisilleen peilikuvina. Periaatteessa ne ovat samoja, mutta lopulta seurauksekset ovat erilaiset, koska hän on jakautunut. Zanza ja Arkkitehti ovat saman henkilön kaksi eri puolta, joiden lähtökohdat ovat samat mutta toimintatavat erilaiset.

Siinä missä Arkkitehti palvelee elämää ja haluaa taata sille mahdollisuuden jopa ilman häntä, Zanzalle on merkityksellistä, että elämä palvelee häntä. Mechonien johtaja haluaa tuhota kuolevaisen elämän Bionisilta, koska jähmettynyt Bionis kerää siitä itselleen uusia voimia lyödäkseen Mechonisin lopullisesti. Zanza on heräämässä ja aikoo viedä loppuun aloittamansa taistelun. Jumalallisella oikeutuksellaan hän kokee omistavansa luomansa elämän. Hän saa tuhota sen itsensä vuoksi, koska hän on sen aloittanut.

... ja jumalan tarpeellisuuteen

Voisiko olla maailma ilman jumalaa?

Xenoblade Chronicles kysyy lopulta, tarvitsemmeko jumalaa, joka haluaa tuhota meidät. Voiko maailma jatkaa elämäänsä ilman jumalaansa? Eivätkö kuolevaiset voi paremmin, kun elävät itselleen eivätkä vain energiavarastona jumalalleen?

Japanilaisissa roolipeleissä ei sinällään ole yllättävää kohdata jumalaa, joka on uhka kuolevaiselle elämälle ja lopussa voitettava, jotta elämä voi jatkua. Tämä ei silti todennäköisesti ole kannanotto länsimaiden valtauskontoihin ja niiden jumaliin, sillä nämä jumalat ovat maailmassaan todistetusti olemassa olevia entiteettejä.

Japanissa myös jumalkäsitys on melko erilainen kuin länsimaissa. Jumalolentoja on valtavasti eivätkä he kaikki ole hyväntahtoisia ihmisen näkökulmasta. Osa jumalolennoista voidaan nähdä myös eräänlaisina luonnonvoimina, jotka ovat uhka ihmiselle.

Kun tällainen elävä maailman luonut jumala on uhka muulle elämälle, onko jumalallisella oikeutuksella merkitystä? Saako jumala tuhota luomansa elämän vai onko elämä itsessään niin arvokasta, ettei sitä voi omistaa edes sen luonut entiteetti?

Nämä ovat kysymyksiä, jotka sekä pelaaja että pelin hahmot joutuvat kohtaamaan. Ja jos jumaluus kukistetaan, onko tarpeellista nostaa tilalle uusi? Tähän viimeiseen kysymykseen mielestäni peli ei edes anna suoraa vastausta, ellei sitten uudessa lisätarinassa, jonka syövereihin en ole vielä sukeltanut.

Kesällä 2020 kaipasin jotain erilaista. Jotain sellaista, mikä toimisi näppäränä todellisuuspakona hitusen ahdistavassa elämäntilanteessa ja kulkisi taskussa mukana. Kuin tilauksesta Instagram mainosti minulle Ikemen Sengoku -mobiilipeliä.

Ikemen Sengoku on Androidille ja iOSille saatava otomepeli (naisille suunnattu, usein visual novel -tyyppinen peli), jossa päähahmo joutuu madonreiän kautta 500 vuotta ajassa taaksepäin Japanin sengoku-kaudelle, pelastaa puolivahingossa Nobunaga Odan Honno-ji-pyhätön tulipalosta ja päätyy tämän palatsiin asumaan. Pelissä on mahdollisuus deittailla useampaa oikeasti sengoku-ajalla elänyttä sotaherraa.

Olen pitänyt itseäni pelaajana, joka ei pelaa mobiilipelejä, visual noveleja eikä deittipelejä. Näissä missään ei ole mitään pahaa, ne eivät vain ole varsinaisesti tuntuneet omalta jutulta. Yllätin siis itseni jo pelkästään sillä, että tartuin visual novel -tyyppiseen mobiilialustalla olevaan deittipeliin. No, ainakin se tosiaan oli sitä jotain erilaista. Sitähän koin kaipaavani.

Kesän aikana pelasin pelistä kolmen sotaherran reitit: Nobunaga Odan, Kenshin Uesugin ja Shingen Takedan. Tämän jälkeen lopetin, koska Nobunaga antoi parhaat säväykset ja kokemus tuntui laimenevan uusien miesten kohdalla. Nyt hiljattain palasin kuitenkin pelaamaan Nobunagan reittiä uudestaan ja aion tehdä matkan varrella hieman erilaisia valintoja kuin ensimmäisellä kerralla.

Kesähömppää kaukana menneisyydessä

Vaikka minulla on jonkinlainen mielikuva visual noveleista ja deittipeleistä, en silti oikein tiennyt, mitä odottaa. Pelin juoni ei ota itseään turhan vakavasti ja muuttuu sen mukaan, kenet valitsee deittailtavaksi, mitkä ovat kummatkin hyviä asioita.

Mitään historiallisesti paikkansa pitävää kokemusta ei edes kannata odottaa, ja ovatpa nuo miehetkin huomattavasti paremman näköisiä kuin todellisuudessa taisivat olla. Minulle tarjoiltiin siis sellaista kevyttä kesähömppää, johon on suorastaan herkullista uppoutua.

Pelin päähahmona toimii nainen, jonka nimen pelaaja saa valita itse. Myös osaan hahmon repliikeistä pääsee vaikuttamaan ja ne myös vaikuttavat vuorostaan tarinan kulkuun. Valitettavasti osa käänteistä on maksumuurin takana, mutta reitit on kuitenkin mahdollista pelata läpi täysin ilmaiseksi.

Pidin siitä, että päähahmolla ei ole tavoitteena päätyä suhteeseen yhtään kenenkään kanssa vaan paeta takaisin nykyaikaan. Hänellä on myös ammatillisia tavoitteita, ja luonnetta pääsee hieman rakentamaan vastausvaihtoehtojen kautta. Toki pääpaino on silti romanssilla, kuten tällaisessa pelissä voi odottaa.

Lähdin sengoku-ajalle hakemaan todellisuuspakoa, mutta koin, että peli sopi viihdyttämään kesääni muutenkin. Se ei vaatinut mikäänlaista mekaanista osaamista, koska suuri osa peliajasta menee lukemiseen, kuten visual noveleissa yleisesti.

Pelissä sai ilmaiseksi 5 etenemistikettiä päivässä, mikäli oli juuri passeli määrä. Niiden avulla pääsi tarinaa eteenpäin sopivan annoksen ja seuraavana päivänä oli taas kiva jatkaa. Ei jatkuvaa päivystämistä puhelimen ääressä, mitä yleisesti ottaen inhoan mobiilipeleissä.

Luulenkin, että löysin Ikemen Sengokun kautta itselleni sopivan mobiilipelityypin. Olen nimittäin luullut, ettei mobiilipelaaminen vain ole minua varten, mutta tällainen täysin tarinaan painottuva peli nappasi mukaansa.

Sen sijaan tietokoneen tai konsolin ääressä en yleensä ole jaksanut visual noveleita alkua pidemmälle. Silloin kaipaan peleihini aktiivisempaa tekemistä, mikä taas mobiiliympäristössä tuntuu rasittavammalta.

Lounastreffit hyvässä seurassa

Ehkä parasta Ikemen Sengokussa oli, että se tarjosi hyvää seuraa melko yksinäisiin ja hiljaisiin lounaisiin aikana, jolloin on kiellettyä istua työkaverin kanssa samaan pöytään. Toisinaan luin kirjaa, mutta myönnän, että monesti tämä tarina piti otteessaan niin tiukasti, että oli pakko lukea seuraavat käänteet.

Tosin joskus pelitilanteet olivat sen verran kuumottavia, että oli pakko vilkaista olan ylitse. En ehkä olisi halunnut kenenkään todistavan, mitä satuin lueskelemaan.

Vaikka kyse on niin sanotusti hömpästä, viihdyin pelin parissa siinä missä hyvän kirjankin. Kun peliä ja sen toisinaan hieman absurdeja käänteitä ei ota liian vakavasti, sen parissa on hykerryttävän hauskaa. Sitä paitsi kuumat romanssit ovat kuumia ja niiden parissa aika kuluu kuin siivillä.

Mitä tästä jäi käteen?

Sain lopulta kokemuksesta irti yllättävän paljon. Paitsi, että viihdyin, kirjoitusinspiraatio heräsi yllättävällä tavalla. Sain vihdoin jumissa olleen romanssikäsikirjoituksen juoksemaan, kun sengoku-ajan herrasmiehet olivat virittäneet minut sopivalle taajuudelle. Tämän lisäksi päädyin kirjoittamaan fanifiktiotarinaa näppäimistö sauhuten.

Osittain tästä syystä päätin palata nyt pelin pariin. Se avaa kivasti kirjoituslukkoja ja saa aivot romantiikka-aalloille, joten se on juuri sitä, mitä tarvitsen kirjoittamiseni tueksi.

Ei toki haittaa lainkaan, että saan samalla viettää aikaa komeiden animemiehien kanssa. Olenkin tainnut löytää itselleni uuden viihdemuodon ja myös uuden tavan pelata.

Mitä seuraavaksi?

Tällä hetkellä mieleni on ehkä entistä avoimempi niin visual novelien, deittipelien kuin mobiilipelaamisenkin suhteen. Ehkä saatan siis tutkiskella jossain vaiheessa vaihtoehtojani ja kokeilla jotain toista peliä.

Ikemen Sengokun julkaissut Cybird näyttää julkaiseen myös pelin, jossa deittaillaan samuraita. Kenties tarvitsen sen seuraavaksi elämääni.

Ps. Nobunaga paras poika

Ys IX: Monstrum Nox ilmestyy tänään 5.2.2021 täällä Euroopassa. Pitkäaikaisella sarjalla on myös lännessä vuosia matkassa kulkeneita faneja, mutta edellinen osa Ys VIII: Lacrimosa of Dana toi sarjan myös suuremman yleisön tietoisuuteen ja kerrytti faneja ehkä hieman lisää. Tänään kurkistamme pikaisesti, mitä ajatuksia uusi osa herättää konkaripelaajassa ja sarjaan vasta hiljattain tutustuneessa.

Emmi: Mitä ajatuksia sarjan uusi osa herättää kokeneemmassa pelaajassa?

Oma Ys-historiani alkoi, kun hankin sattumalta Ys Sevenin PSP:lle. Peli ei ehkä ole sarjan parhaimmistoa, mutta koukutti minut vauhdikkailla taisteluillaan sekä menevällä musiikillaan ja innosti tutustumaan myös sarjan muihin osiin.

Ys-sarja on yksi harvoista suosikeistani, jonka mikään osa ei ole vielä aiheuttanut minulle suurta pettymystä, mutta toisaalta odotukseni ovat yleensä olleet maltilliset.

Valitettavasti Ys IX onnistui jättämään itselleni pienen pahan maun jo ennen ilmestymistään, sillä ennakkotilaukseni erikoisversiosta peruttiin Brexitin tultua voimaan. Tästä suivaantuneena suunnittelin jo, että boikotoin koko peliä ja ostan sen myöhemmin alennuksesta. Olen kuitenkin hankkimassa vasta kesällä ilmestyvän Switch-version, joten minulla on hyvin aikaa rauhoittua ja hyväksyä tilanne.

Erikoisversio olisi sopinut kokoelmani jatkoksi, sillä omistan erikoisjulkaisun kaikista fyysisenä hankkimistani uudemmista Ys-peleistä, mutta tärkeintä lienee kuitenkin, että pääsen nauttimaan itse pelaamisesta.

Verrattuna aiempaan olen lopulta onnistunut olemaan melko pimennossa sarjan uusimmasta osasta. Suurin innostukseni on päässyt laimenemaan vuosien varrella, mutta se ei tarkoita, ettenkö odottaisi mielenkiinnolla Adolin uusia seikkailuja.

Muiden kommenteista olen ymmärtänyt, että uusin osa sisältäisi tavallista enemmän viittauksia aiempiin peleihin, mikä ilahduttaa ainakin itseäni ja varmasti myös muita sarjaa enemmän pelanneita. Viittaukset ovat käsittääkseni kuitenkin niin pieniä, että Ys IX:iin voi rauhassa tarttua, vaikka aiempia pelejä ei tuntisikaan.

Uudelle pelaajalle sarjan numerointi voi olla hämäävä, sillä edellinen osa Ys VIII sijoittui aikajanalla viidennen ja kuudennen pelin väliin. Olenkin iloinen, että viimein saadaan oikeasti jatkoa Adolin tarinalle. Pelissä nähdään toistaiseksi vanhin versio hahmosta ja vaikka ikää ei vieläkään ole paljon, on silti mukavaa nähdä hahmon vanhenevan sarjan edetessä.

Itselleni yksi tärkeimmistä asioista Ys-sarjassa on musiikki ja toivon, että uusin osa tarjoaa jälleen loistavan soundtrackin. Tavoistani poiketen en ole kuunnellut Ys IX:n musiikkia vielä lainkaan, joten nähtäväksi jää, miten se vertautuu aiempiin peleihin.

Myönnän pitäväni enemmän vanhemmista peleistä, joissa Adolilla ei ole taisteluissa apunaan muita hahmoja, mutta myös uudempien osien tiimitaistelut ovat hauskoja. Siihen olen vähän pettynyt, ettei tässäkään osassa pääse pelaamaan Dogilla, mutta tietysti voin aina palata Ys Sevenin pariin.

Ys Seven ja pelattava Dogi

Anna: Entä mitä pohtii nyyppä?

Olin toki kuullut Ys-sarjasta jonkin verran jo aikaisemmin Emmiltä, mutta en ollut perehtynyt itse sarjan peleihin, ennen kuin Ys VIII: Lacrimosa of Dana -pelin demo ilmestyi syksyllä 2017.

Demo yllätti minut positiivisesti. Eivät ajatukseni sarjasta olleet lähtökohtaisesti negatiivisia ennenkään, mutta olin pohtinut, ettei se välttämättä olisi minun juttuni.

Ys VIII vei minut kuitenkin mennessään. Pelin hahmot jäivät kohtalaisen pinnallisiksi Adolia ja Danaa lukuunottamatta, mutta olivat kuitenkin riittävän kiinnostavia kannattelemaan tarinaa.

Tarinapuoli myös pääsi vetämään maton alta. Ehdin jo suositella peliä sellaisille pelaajille, jotka ovat kiinnostuneita japanilaisista roolipeleistä mutta eivät kaipaa eeppistä menoa. Ys VIII kuitenkin tarjoili muista genren peleistä varsin tuttua eeppisyyttä tarinaosastolla ja onnistui siten hämmentämään. Tykkäsin kuitenkin, koska minua se eeppisyys ei ole oikeastaan juuri haitannut muissa peleissä.

Voit käydä lukemassa ajatuksiani pelin läpäisyn jälkeen täältä.

Muiden puheista olen ymmärtänyt, että sarjan kaikki pelit eivät ole tarinaltaan yhtä eeppisiä vaan kyse on enemmän paikallisista pienistä seikkailuista. Ys VIII:n lisäksi olen kokeillut vain Ys Originia, eikä se valitettavasti puhutellut minua samalla tavalla. En ole vieläkään jaksanut pelata sitä loppuun.

On mahdollista, että Ys VIII jää poikkeukseksi säännöstä, ja Ys IX tarjoilee kenties sarjalle ominaisemman tarinan. Tässä mielessä odotan mielenkiinnolla, millä tavalla se minuun uppoaa. Jääkö olo tyhjäksi? Kaipaisinko vähän enemmän? En tiedä vielä.

Kokeilin pelin demoa sen ilmestyessä, mutta se antoi oikeastaan vain tilaisuuden juoksennella parilla kartalla 10 minuutin ajan. Itse olisin ollut kiinnostuneempi tarinavilauksesta kuin pelimekaniikoista tai kartoista, joten demo ei tehnyt erityistä vaikutusta. Tilasin silti pelin ja se on korkkauslistalla seuraavana heti, kun Posti vain suostuu kiikuttamaan sen kotiini (mikä ei valitettavasti tapahtunut julkaisupäiväksi).

Yhteenvetoa

Pidempiaikaisilla Ys-sarjan faneilla voi olla hyvin erilaiset odotukset Ys IX:n suhteen kuin edellisestä osasta mukaan hypänneillä. Tulossa on kuitenkin vähintään toiminnallisia taisteluja, menevää musiikkia ja aikuisin Adol, joka sarjassa on nähty.

Kumpikaan meistä ei ollut ennakkoon perehtynyt pelin tarinalliseen tarjontaan, joten yllätyksiä on luvassa. Kenties avaamme niitä blogissa myöhemmin, kunhan saamme pelin käsiimme. Anna tosiaan odottelee sitä saapuvaksi piakkoin, Emmi on tarttumassa siihen vasta kesällä Nintendo Switch -version myötä.

Aiotko sinä pelata Ys IX: Monstrum Noxin? Millaisia odotuksia sinulla on pelin suhteen?

Viimeiset pari viikkoa olen viettänyt tiiviisti Café Enchantén yliluonnollisten sulhasten parissa ja viihtynyt erinomaisesti. Postaus ei sisällä suuria spoilereita pelin juonesta tai tarinasta, joten tekstin voi rauhassa lukea, vaikka peliä ei olisi pelannut ja miettii sen hankintaa.

Kun Café Enchanté ilmestyi viime vuonna Nintendo Switchille, huomioni kiinnitti lähinnä mahdollisuus deittailla päätöntä ritaria. Mahdollinen huumoriarvo ei lopulta riittänyt perusteeksi hankkia peliä täydellä hinnalla, joten laitoin sen eshopin toivelistalle odottamaan parempia aikoja ja hyvää alennusta.

Alkuvuodesta kaipasin kuitenkin jotain piristävää ja muistin Café Enchantén. Lueskelin muutamia arvosteluja ja totesin, että peli saattaisi olla omaan makuuni ja olla ainakin osittain juuri sitä, mitä sillä hetkellä toivoin. Kun minulle vielä selvisi, että Café Enchantén tarinan ovat kynäilleet Code Realizen käsikirjoittajat, pistin pelin välittömästi tilaukseen.

Pelin tarina alkaa, kun päähahmo Kotone perii isoisänsä kahvilan. Pian selviää, että kahvilan perällä on ovi rinnakkaismaailmoihin ja tavallisten kuolevaisten sijaan vakioasiakkaita ovat päätön ritari Canus, tulisusi Ignis, langennut enkeli Il sekä demonikuningas Misyr.

Tilannetta hetken pohdittuaan Kotone päättää jättää tylsän toimistotyön taakseen ja heittäytyä kestitsemään yliluonnollisia asiakkaitaan. Joukkoon liittyy vielä keski-ikää lähentelevä salainen agentti Kaoru Rindo, jonka tehtävänä on varmistaa, että rinnakkaiselo ihmisten ja olentojen kanssa sujuu mutkattomasti. Koska kyseessä on otomepeli, ei Kotonen suhde asiakkaisiinsa jää vain ammatilliseksi, vaan odotettavissa on myös romantiikkaa.

Viihtyisän kahvilan ihastuttavat asiakkaat

Café Enchanté lumosi minut lopulta paremmin kuin osasin edes odottaa. Alkuvideo lupaili rentoa kahvilasöpöilyä ja sitä tarinan ensimmäiset luvut myös tarjoilivat. Rakastuin välittömästi pelin kauniiseen ulkoasuun, mutta mikä tämäntyyppisessä pelissä on tärkeintä, vaikuttivat hahmot hauskoilta ja persoonallisilta.

Ennen varsinaisille hahmojen reiteille siirtymistä pelissä on pitkä prologi, joka esittelee asetelman, hahmot ja maailman. Kaikki tärkeimmät henkilöt tulevat prologin aikana erittäin tutuiksi ja jokainen heistä saa tilaisuuden loistaa. Tarinan aikana Kotonen kosijat puhaltavat yhteen hiileen, tukevat toisiaan, eikä kilpailutilanteita heidän välilleen synny.

Harvoin pidän heti alussa jokaisesta hahmosta, mutta Café Enchanten asiakkaat ovat kaikki omalla tavallaan ihastuttavia ja kultaisia. Jopa sivuhahmot ovat kiinnostavia ja pidän paljon myös Kotonesta, jonka elämäntilanne pelin alussa on ainakin itselleni hyvin samaistuttava.

Mitään suurta juonta ensimmäiset luvut eivät tarjonneet, vaan tarinan alku on pikemminkin slice of lifea keskittyen kahvilan asukkaiden arkeen ja heidän edesottamuksiinsa niin ihmisten parissa kuin omissa maailmoissaan. Silti minun oli vaikea laskea Switch käsistäni ja koko päivän odotin, että pääsen illalla taas kahvilan vieraiden seuraan.

Pitkän prologin haittapuolena on tietysti se, että se täytyy pelata läpi joka kerta, kun pyrkii uuden hahmon reitille. Pelissä on onneksi mahdollisuus ohittaa jo luetut kohtaukset, mutta reiteille pääsy vie silti oman aikana, mikä voi olla joidenkin pelaajien makuun rasittavaa.

Ja mitä varsinaisiin reitteihin tulee, ovat ne prologin pituuteen nähden lopulta melko lyhyitä. Hahmojen omilla reiteillä tarinan sävy muuttuu melkoisesti ja tapahtumat, jotka alkavat arkisena söpöilynä, saavat välillä yllättävänkin synkkiä käänteitä.

Toimintaa ja viattomia romansseja

Olen pelannut tarinat suunnilleen suositellussa järjestyksessä ja nähnyt toistaiseksi Canusin, Ignisin ja Rindon reitit. Ainoastaan Misyrin reitti on lukittu muiden hahmojen taakse, mutta suosituksena on jättää langennut enkeli Il toiseksi viimeiseksi.

Kolmesta pelaamastani reitistä oma suosikkini on toistaiseksi agentti Rindon tarina, jonka aikana tirautin jopa muutaman kyyneleen. Päätön ritari Canus toimii hyvänä johdantona muille reiteille, mutta tuntuu mielestäni harmillisen lyhyeltä.

Tällä hetkellä pidän tulisusi Ignisiä Kotonelle parhaana sulhasehdokkaana ja myös hänen reittinsä tarjosi melkoisia juonenkäänteitä sekä kenties koko pelin kuumimpia kohtauksia.

Pelin ikäraja ei ole kuitenkaan korkea, joten romanssit pysyvät suurimmaksi osaksi söpöilyn puolella ja muunlainen toiminta painottuu tarinassa romantiikkaa enemmän. Itseäni tämä ei haittaa, mutta jos kaipaa jotain rohkeampaa, kannattaa sitä etsiä jostain muualta.

Enkeli vai demoni?

Pelaamillani reiteillä on tullut jo vastaan viitteitä suuremmasta juonikuviosta, joka varmasti nivoutuu lopulta yhteen vasta Misyrin tarinassa. Omaa suosikkipoikaani en osaa sanoa vielä varmasti, mutta tällä hetkellä se tuntuu olevan kahden kauppaa.

Misyr ja Il

Prologin ja muilla reiteillä näkemäni perusteella suosikkini on joko otomepelejä rakastava enkeli Il tai kiusoitteleva, mutta silti hyväsydäminen demoni Misyr. Odotan jo innolla heidän reittejään, joita käsittelen tulevissa postauksissa. Nähtäväksi jää, kumpi hahmoista vie lopulta sydämeni.

Tähänastisen kokemukseni perusteella voin kuitenkin jo suositella peliä kaikille, jotka pitävät hahmovetoisista tarinoista, romantiikalla höystetystä fantasiasta ja lämminhenkisistä kahviloista.

Oletkin jo ehkä huomannut, että Level up!:ssa on jotain tekeillä. Uudet postaukset eivät ole enää ihan jokainen ilmestyneet Annan nimissä vaan mukaan on tullut toinen kynäilijä, Emmi. Mistä on kyse?

Olen kirjoittanut blogia varsin pitkään yksin satunnaisia vieraskynäilyjä lukuun ottamatta. Se on ollut yhä aikaa hauskaa ja melko yksinäistä, vaikka lukijakommentteja tulee aina silloin tällöin. Nautin siis edelleen peleistä puhumisesta, mutta välillä on myös väsymys iskenyt.

Vuonna 2020 tämä näkyi postausmäärän rajuna vähentymisenä (asiaan toki vaikuttivat myös muut tekijät, kuten ajanpuute kokoaikatyö + opiskelu -kombon takia) ja mietin jossain kohtaa, pitäisikö vain lopettaa koko touhu. Onhan sosiaalinen media, jonne voi kaataa nopeita ajatuksia peleistä. Koen kuitenkin itse tarvitsevani välillä pitkiä ajatuksia ja ennen kaikkea pitkiä ajatusketjuja, joten blogi jäi odottamaan vähemmän väsyneitä ja kiireisiä päiviä.

Emmi puolestaan on jo kirjoittanut tänne satunnaisia vieraskynäpostauksia, ja tunnen hänet vuosien takaa. Pelimakumme risteävät ja eroavat sopivasti, jotta pystymme tuottamaan kumpikin erilaista sisältöä ja osittain tarjoamaan eri näkökulmia samoista peleistä. Tiedän myös kokemuksesta, että yhteistyömme toimii, joten tuntui turvalliselta ottaa Emmi mukaan. Turvalliselta ja kivalta.

Level up! blogina ei siis suoranaisesti muutu tai vaihda linjaansa. Se on edelleen paikka pelipohdinnoille ja vannoutuneelle fanittamiselle. Nyt meitä on vain yhden sijasta kaksi höpöttämässä. Mitään tarkkoja postausaikatauluja emme kuitenkaan ole tehneet, koska blogi on meille harrastus, johon panostamme, kun muu elämäntilanne sallii.

Vaikka olen jo aiemmissa postauksissa esitellyt itseni, esittäydymme nyt molemmat uudestaan alla, jotta sinäkin tiedät, keitä tekstien takaa oikein löytyy. Jos olet uusi lukija, tervetuloa mukaan matkaan! Ja jos olet vieraillut täällä ennenkin, on ihanaa, että palasit. Emme halua huutaa tyhjyyteen vaan jakaa ajatuksia peleistä ja pelaamisesta suomalaiselle pelaajayhteisölle.

Voit siis rohkeasti tulla myös keskustelemaan kanssamme. Postausten kommentointi on täysin sallittua, ja lisäksi tavoitat meidät sosiaalisesta mediasta. Level up! -blogilla on nimittäin nyt myös oma Twitter-tili! Otahan seurantaan.

Ja hei, lukaise nyt ihmeessä vielä alta nämä meidän lyhyet esittelyt!

Kommenttikenttään tai someen voit jättää meille kysymyksiä ja/tai postausehdotuksia.

Anna

Blogin perustaja

Tunnetaan nimillä: Anna ja Afeni

Millainen olen pelaajana?

Viihdyn parhaiten japanilaisten roolipelien parissa, ja Final Fantasy on suosikkipelisarjani. Myös Tales of- ja Xenoblade Chronicles -sarjat ovat valloittaneet palan sydämestäni.

Minulle tärkeintä ovat hyvät hahmot ja erinomaiset tarinat, muut elementit tulevat vasta toisella sijalla. Tästä syystä analysoin mielelläni pelien tematiikkaa, hahmoja ja juonielementtejä.

Kiinnyn pelien hahmoihin ja fanityttöilen joko keskenäni tai julkisesti Twitterissä aiheesta säännöllisen epäsäännöllisesti.

Mitä harrastan pelaamisen lisäksi?

Kirjoittaminen on suuri rakkauteni. Tämän blogin lisäksi kirjoitan kirjoja (fantasiaa ja paranormaaleja romansseja) sekä fanifiktiota. Usein minut saattaa kuitenkin löytää lukemisen parista ja satunnaisesti viihdytän itseäni kävelylenkeillä ja käsitöillä.

Pidän erityisesti fantasiasta ja scifistä höystettynä romanttisilla elementeillä. Tämä siis sekä kirjojen, pelien kuin elokuvien ja tv-sarjojen osalta. Myös japanilainen viihdekulttuuri on lähellä sydäntäni, joten animea tulee katsottua ja mangaa sekä ranobeja luettua.

Mitä muuta teen?

Työkseni toimin sanataideohjaajana eli opetan erilaisilla luovan kirjoittamisen kursseilla. Lisäksi kirjoitan kirjoja ja novelleja, joiden taustalla on usein japanilaisista roolipeleistä tai muusta japanilaisesta viihteestä saatu inspiraatio.

Juon myös ihan liikaa teetä ja zero-kolaa kirjoittaessani seuraavaa menestysteostani. Viikonloppujeni kokkauslistalla on usein joko ramenia tai tonkatsua, ja nautin rauhallisesta kotoilusta, mökkivierailuista sekä pienessä seurueessa vietetyistä illoista.

Minut löydät myös

PSN-tunnus: Afeni84

Steam:Afeni

Twitter:@annakaija_

Instagram:AfiGaming

Maili: afeninblogit (a) outlook.com

Kotisivut:www.annakaija.fi

Emmi

Millainen olen pelaajana?

Eniten tulee pelattua japanilaisia roolipelejä, mutta periaatteessa tartun mihin vain, mikä näyttää nätiltä tai vaikuttaa muuten vain kiinnostavalta.

Minuun vetoavat hauskat hahmot ja värikäs maailma, mutta myös söpöt jutut, kaunis hahmotaide ja hyvä musiikki. Minulle on tärkeää, että pelissä on edes jonkinlainen juoni ja jokin muu tavoite kuin toisen pelaajan voittaminen.

Mitä harrastan pelaamisen lisäksi?

Kirjoja tulee luettua vähän laidasta laitaan ja toisinaan saatan innostua lukemaan lähes pelkästään fanifiktiota. Joskus raapustan jotain myös itse ja piirtämistä on tullut jonkin verran harrastettua, mutta tällä hetkellä aika ei oikein tunnu riittävän kaikkeen.

Shoppailen aivan liikaa charmeja ja muuta pientä fanikrääsää. Tykkään näteistä mekoista, linnuista, jäätelöstä ja mökkeilystä.

Mitä muuta teen?

Koulutukseltani olen filosofian maisteri, mutta tällä hetkellä opiskelen toista tutkintoa ammattikorkeakoulussa. Opinnot alkavat olla jo loppuvaiheessa, mutta nielevät vielä toistaiseksi melkoisen siivun ajastani. Toivottavasti valmistumisen jälkeen ehdin taas enemmän myös pelailla.

Minut löydät myös

Twitter:@emmipon

Backloggery:Emilia
Steam:salmiakia